Puhelimen pärinää

Olin hieman skeptinen sen suhteen, löytyisikö mistään sopivaa puhelinta. Minulla ei ollut tarkkaa mielikuvaa, millainen sen pitäisi olla, mutta toisaalta sen pitäisi olla juuri tietynlainen sopiakseen Tardisiin. Tiesin vain, että tietäisin kyllä, kun se oikea osuisi kohdalle. Rakkautta ensisilmäyksellä. Sulkien tietenkin pois ihanat antiikkipuhelinvaihtoehdot, joiden hinta nousisi liian helposti määrittelemättömän budjetin ulottumattomiin ja joita ei raaskisi tähän käyttöön luovuttaa kuitenkaan rikkoutumis- ja kolhiintumisvaaran vuoksi.

Kun tarkemmin pohdimme, Tardishan vilisee puhelimia. Vaikuttaa siltä, että sen puhelimet vaihtuvat aivan yhtälailla kuin sisustuskin. Tohtori puhuu puhelimeen niin sisällä kuin ulkonakin, ja poikkeuksetta lankapuhelimen johto tuntuu olevan loputtoman pitkä sallien Tohtorin viuhtoa ympäriinsä puhelun aikana. Yhdeksännen Tohtorin Tardisissa nähdään ainakin kaksi hyvin erilaista puhelinta: The Empty Childista tuttu, 1910-luvun tyylinen puhelin poliisipuhelinkopin puhelimena sekä World War Threessä toinen, paljon slimmimpi, valkoinen lankapuhelin, josta itse Hyacinth Bucketkin olisi ylpeä.

The Empty Child: Antiikkia, antiikkia?

Empty Childin upea puhelinkaunotar tuntuu kuitenkin hieman erikoiselta ratkaisulta 1960-luvun poliisipuhelinkopissa, eikö? Jos Tardis jumittui nykyiseen muotoonsa 1963, miksi siinä olisi ensimmäisen maailmansodan aikainen puhelin? Toisaalta se on Tardis.

Arkistokuva poliisipuhelinkopista.

Äkkiseltään ei tule mieleen kohtausta, jossa Tardisin poliisipuhelin olisi soinut kymmenennen Tohtorin aikana. Saa vinkata, jos näin kuitenkin on käynyt! Tohtori oli tuolloin muutenkin niin edistyksellinen nörtti, että käytti kännykkää.

Mutta 11. Tohtori kuitenkin palasi käyttämään lankapuhelinta! Viidennessä Pond Lifen osassa Tohtori fiksailee Tardista seisten tikkailla ja puhuen samalla hyvin 60-lukuisen näköiseen, oranssiin lankapuhelimeen, jonka johto itse asiassa näyttää tulevan poliisipuhelimen kaapista. Toisaalta Clara soittaa poliisipuhelimeen ja saa Tohtorin jälleen kerran ihmettelemään soivaa puhelinta. Tällöin puhelin on musta bakeliittipuhelin, ja johdolla on pituutta metritolkulla. Nämä kaksi vaihtoehtoa tuntuvat sopivan paremmin 1960-luvulla jumiutuneeseen Tardisiin. Samoin myös arkistokuva englantilaisesta poliisipuhelinkopista puhuu bakeliittipuhelimen puolesta.

Pond Life, osa 5: Oranssi puhelin.

The Bells of St John: Musta bakeliittipuhelin.

Summa summarum, törmäsin tänään Internetin ihmemaassa kirpputoreja selatessani mustaan bakeliittipuhelimeen, joka varasti sydämeni. Aivan kuin se olisi hihkunut: "Tardis! Tardis!" Otin yhteyttä myyjään ja kyselin, vieläkö puhelin kaipasi uutta kotia. En yksinkertaisesti voinut vastustaa, kun kyseessä oli vielä kohtuuhintainen, siistikuntoinen ja kaunis puhelin. Vähän hirvitti katsella, miten joistain vastaavanlaisista puhelimista pyydettiin useita kymmeniä euroja, jopa 100-200 euroa. Niissä hintahaitareissa olin varsin tyytyväinen 20 euron hintaan, vaikka puhelimen varmasti olisi saanut halvemmallakin - parhaassa tapauksessa sopiva olisi voinut lojua jonkun tutun varastossa. Mutta se rakkaus ensisilmäyksellä. Nyt toivotaan, että puhelin on vielä vailla uutta kotia. Puhelin ei tiedäkään, millaisiin seikkailuihin se vielä päätyy!

Muissa kuulumisissa lisää iltateetä ja rimamenekin mittaamista. Huomenna suorimme töiden jälkeen yhdessä Harrasteeseen rimaostoksille, nappaamme Murmelin keskustasta matkaan ja jatkamme Rähmälän tukikohtaan puuhaamaan Pikku-Tardiksen parissa.