Isoja ja pieniä konsoleja

Hassua, tällä hetkellä suunnittelun alla pyörii konsolipöytä sekä isoon että pieneen Tardikseen. Pienempi on toki ajankohtaisempi, mutta isommankin version ympärillä on pieni pöhinä ja kihinä tiimiin liitetyn elektroniikkanikkarin ansiosta. Pitäisi kuulemma vain speksata, mitä konsoliin haluamme, "niin tehdään sitten sen mukaan". Lievästi lapsi karkkikaupassa -fiilis, mutta toisaalta iskee myös valinnanvaikeus ja ideaähky. Täytyy paremmalla ajalla kaivella kuvia keskikonsolista ja vähän tutkia, mitä kaikkea siinä pitäisi olla ja miltä se oikeastaan näyttää.

Pienempi versio sen sijaan alkaa olla ideatasolla ihan hyvissä kantimissa. Pitäisi vain löytää aikaa sen kokoamiseen ja askartelemiseen. Ehkä ensi viikolla sitten. Aikaroottorin suojalasiksi löytyi paksu piirtoheitinkalvo, joten tärkeimmät osat ovat nyt olemassa. Askartelukuparilevyä Hannalla kun on jemmassa. En millään malttaisi odottaa, että pääsemme kokoamaan konsoliamme!

Ei nyt ehkä ihan valmis vielä... 

Hyppelehdin eilen pitkin nettiä ja törmäsin moneen hauskaan ideaan, jotka voisi toteuttaa isossa Tardisissa. Yksi tällainen idea, johon oikeastaan ei edes tarvitse Tardista, on tähtitaivasprojektori: lampun päälle/ympärille laitetaan pahvikiekko, jossa on reikiä. Tila pimeäksi, lamppu päälle ja - tadaa! - seinältä tai katosta voi valita seuraavan tähden, jolle haluaa matkustaa. Tämän voi ottaa ehkä seuraavaksi näpertelykokeiluksi työn alle. Tällainen laite olisi aika hieno kiskaista taskusta ja läväyttää tähtitaivas seinille. "No niin, minnekäs sitten seuraavaksi?"

Sain eilen puhelintädinkin viimein kiinni, ja saimme sovittua kaupoista. Oli kova höpöttäjä, hirmuisen ystävällinen vanha rouva. Puhelin aloittanee taipaleensa kohti etelää nyt loppuviikosta tai ensi viikon alussa. Hyvällä lykyllä Tardiksen puhelin voisi siis olla täällä jo alkuviikosta.

Tällaisina hetkinä sitä yhtäkkiä kaikki tuntuu kauhean todelliselta: Me ihan oikeasti olemme rakentamassa Tardista! Muutaman kerran olen itseltäni kysynyt, onko tässä mitään järkeä, mutta ilmiselvän vastauksen takia en ole antanut itseni ajatella sen pidemmälle. Toisaalta, kun monet ovat kysyneet, miksi ihmeessä rakennamme Tardiksen, olen aina vastannut: "Miksi ei?" En ole vielä keksinyt yhtään kunnollista syytä, miksi emme rakentaisi Tardista.

Martha ja murikka (uni)

Viime yönä olin työpaikan virkistysmatkalla Los Angelesissa. Kaikki oli pelkkää säätöä ja sähläämistä. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä, ja hotellivarauksissa oli jokin ongelma: Meidän oli pitänyt päästä hyvään kylpylähotelliin ja jokaisen saada oma huone, mutta päädyimmekin johonkin ahtaaseen, tunkkaiseen pikkuhotelliin ja jouduimme jakamaan huoneet. Luvassa ei ollut mitään minua kiinnostavaa ohjelmaa, ja olin jotakuinkin koko ajan vain syvästi ahdistunut siitä, että olin jumissa toisella mantereella työkavereitteni kanssa. Tympääntyneenä tallasin likaista kokolattiamattoa huoneemme ovelle. Huokaisten työnsin sen auki, mutta ovi tökkäsi saman tien. Se ei mahtunut aukeamaan kunnolla. Sänkyni oli tiellä. Hivuttauduin ovenraosta sisään. Huone oli vaaleankeltainen ja niin pieni, että kaksi sänkyä hädin tuskin mahtui sinne. Kolistelisimme työkaverini kanssa polviamme, kun yrittäisimme päästä aamulla ylös sängystä. Huonetoverini joogasi sängyllä. Suljin silmäni ja valahdin istumaan sänkyni laidalle.

Kolahdin metallisesti kaikuvalle lattialle. Mitä ihmettä? Säpsähdin jaloilleni ja räväytin silmäni auki. Tuttu humina ja pehmeä, kultaisen ja turkoosin hohtoinen valo tervehtivät minua. Mitä, miten ihmeessä? Seisoin Tardiksen konsolihuoneessa. Lämmin, onnellinen tunne työnsi hämmennyksen sivuun. Tardis ei kuitenkaan ollut kunnossa. Sen huminassa oli hinkuva, koliseva sivuääni, ja koko alus tärisi kuin yrittäen pysyä kasassa kovan paineen alla. Ei kuitenkaan mitään hälyttävältä vaikuttavaa. Olihan Tardis temppuillut ennenkin. 

Tajuttuani, missä olin, ja ihmeteltyäni Tardiksen tilaa huomasin tuijottavani jämäkän näköistä, tummaa naista nahkatakissa. Leukani oli pudota lattiaan. Nainen ei näyttänyt järin ystävälliseltä, pikemminkin varautuneelta ja uhittelevalta, selvästi puolustusasemiin vetäytyneeltä. 

"Tohtori!" nainen huudahti sotilasmaisesti kiinnittääkseen Tohtorin huomion tyhjästä ilmestyneeseen vieraaseen ihmiseen, tunkeilijaan. 

"Mmm, tiedän..." Tohtori mutisi äänimeisseli poikittain suussaan kiinnittämättä meihin sen enempää huomiota. Hän oli kumartunut keskikonsolin ylle ja nyki sen uumenista johtoryppäitä yksi toisensa perään. Kädet kävivät vikkelään säätimillä, äänimeisseli vinkui äärirajoilla, ja Tohtori puhisi työn touhussa yrittäen kaikella tarmollaan paikantaa vian ja korjata sen. 

Tuijotin yhä hämmästyksestä ja ihastuksesta lamaantuneena naista, joka tuima katse silmissään harppoi rivakasti minua kohti heittääkseen minut ulos. "Martha Jones?" kysyin edelleen epäuskoisena. En uskonut, että saisin tavata Martha Jonesin, legendaarisen Martha Jonesin. Vilkaisin Tohtorin selkää aivan kuin olisin huomannut hänet vasta nyt. "Hei..." huikkasin huolimattomasti tervehtiäkseni.

"Hei vaan, vähän kiire. Jutellaan kohta", Tohtori ähisi. Kuului kova, sähköinen poksahdus, ja Tohtori hypähti taaemmas. "Ähhh!"

Tummissa silmissä häivähti epäilys. Martha näytti hämmentyvän tiedosta, että Tohtori tunsi minut. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ja näytti miettivän, miten minuun pitäisi suhtautua ja tunsiko Tohtori minut todella. Yhtäkkiä Tardis tärähti voimakkaasti kuin olisimme törmänneet johonkin. Takerruin kaiteeseen pysyäkseni pystyssä, mutta jostain selittämättömästä syystä, kun näin Marthan hoipertelevan minua kohti, syöksyin häntä vastaan. "Martha, ei!" huusin. Marta seisahtui silmät selällään. Ehdin vain nähdä, miten konsolihuoneeseen rysähti valtava kivenmurikka, joka oli liiskata Marthan, ennen kuin kesken loikan haihduin paikalta ja heräsin herätyskellon ulinaan. Tardis oli pelastanut minut siirtämällä minut pois, sillä muuten olisin varmasti jäänyt itse kiven alle Marthaa pelastaessani. 

- - - - - -

Puuduttavan ahdistava virkistysmatkauni tuntui kestävän ikuisuuden, mutta Tardiksessa ehdin olla vain muutaman sekunnin. Epäreilua, että heti, kun pääsin Tardiksen kyytiin ja olin onnellinen, minut siirrettiin sieltä pois. Olisin niin mielelläni jäänyt korjaamaan Tardista ja tutustumaan ihailemaani Marthaan. Sitä paitsi Tardiksessa tuntui olevan mielenkiintoista vikaa, kun se yhtäkkisesti imaisi kyytiinsä sekä minut että valtavan kivenjärkäleen.

Keskikonsolinmetsästys

Aluksi ajatuksena oli kai vain lykätä valmis lampunjalka Tardikseen ja se olisi siinä - pöytävalaisin! Sitten tuli idea öljylampun kuvusta keskikonsolina. Kun ylimääräisiä ja sopivia öljylamppuja niin malliltaan kuin hinnaltaankaan ei kävellyt vastaan, väkertäminen nousi parhaaksi vaihtoehdoksi. Ja jotenkin Tardis-lamppuun on nyt sitten tulossa hehkuva keskikonsoli. Niin ne suunnitelmat muuttuvat.

Tänään tarvoimme halki tihkuisen, harmaan Tampereen koluten kirpputoreja etsimässä jotain, mistä koota keskikonsoli. Latistunut, pallomasuinen karahvi pitkällä kaulalla. Edelleen se oikeanmallinen öljylampun kupu. Sopiva lasikippo ja pitkä, kapea juomalasi. Yhden kukan kukkamaljakko. Ihan mitä tahansa.

Löysimme Kyttälän kirpputorilta jonkin sortin tuikkulyhdyn, joka näytti juuri riittävän sci-filtä ollakseen keskikonsolin perusta. Siinä on jopa hauskoja kuplia! Lasimaaleilla, askartelukuparilevyllä ja liimalla tästä taiotaan vielä konsolipöytä. Keskipylväs, aikaroottori (time rotor - kääk, mitä se on suomeksi?), osoittautui vähän ongelmalliseksi, mutta keksimme, että voimme askarrella roottorin suojalasin tukevasta piirtoheitinkalvosta, joka liimataan tötteröksi tuikun suulle. Näin saadaan sisään sujautettavien ledien avulla konsolipöytäkin hohtamaan. Ideointi on vielä vähän vaiheessa, mutta eiköhän siitä jotain tule.

Lisäksi rakennustiimiin saatiin houkuteltua elektroniikkaosaamista! Keskikonsolistahan varsinaisesti luovuttiin täysikokoisessa Tardiksessamme, mutta... näyttää siltä, että sittenkin saamme puolikkaan konsolin. Ehkä. Näillä näkymin ainakin. Elektroniikkanikkarimme näki linkittämäni videon ja totesi, että tästä pistetään vielä paremmaksi ja ettei videolla esitellyssä konsolissa ollut "mitään ihmeellistä". Tämän kaverin käsiin uskaltaa kyllä jättää yhden keskikonsolin. Hmm, muistaakseni elektroniikkanikkarimme oli myös kovin kiinnostunut tasosta vapaista hiukkasista, jotka matkaavat ulottuvuuksien välillä... Kyllä, kuulostaa lupaavalta.

Sinistä sunnuntain kunniaksi

Kuten arvata saattoi, tiimin näpertäjä ei ollut osannut pitää näppejään erossa Tardiksesta viikonlopun aikanakaan, joten niinpä Tardis oli saanut katon lisäksi kynnyslistat ja Police Box -kyltit. Kattorakennelmiin oli myös väkerretty reiät - huoltokuilu! - lyhdyn vaihtamista varten. Katon asentamisen ja pohjakehikon korjauksen myötä Tardis oli myös taas tukevoitunut ja lopettanut venkuloimisen joka suuntaan. Ulkoa Tardis oli pohjamaalattu harmaalla tasoittamaan materiaalien sävyeroja. Sisäpinta oli saanut sipauksen valkoista maalia ikkunoiden korkeudelle asti. Lisäksi Muun tekemän maalikokeilun kaveriksi oli ilmestynyt muitakin pieniä koetilkkuja, joista pääsimme sitten valitsemaan sopivimman värin.

Värit eivät toistu kuvissa kovin hyvin hämärän valaistuksen, kehnon kännykkäkameralaadun ja allekirjoittaneen vielä huonompien kuvaustaitojen takia.

Harmaalla pohjamaalattu Tardis

Ostamamme mäntyrima oli kolme milliä liian kapeaa Police Box -kyltteihin, joten sitä jatkettiin 3 mm paksulla balsarimalla. Kun Police Box -teksti vielä saadaan paikalleen, liitoskohtaa tuskin huomaa muualta kuin kyltin päistä, ja kolme maalikerrosta häivyttänee rajaa entisestään.

Pohjamaalin päälle maalattiin mustasta ja
sinisestä sotkettu tummempi kerros.

Sinooperin askartelumaalihyllystä löytynyt sininen väri oli melko hyvä jo sellaisenaankin, mutta päädyimme tekemään Tardisistamme hieman tummemman. Pohjamaalin päälle maalattiin mustasta ja sinisestä sotkettu tummempi kerros. Tässä vaiheessa Tardis sai lempinimekseen Evil Tardis: sen verran uhkaavalta se lähes mustana näytti.

Katto ja kyltit - laskelmista ja näpertämistä kerrakseen. 

Pienoismallissa ehkä turhauttavinta on, että millilläkin on merkitystä. Niinkin pieni heitto pistää silmään. Vaikka sitä ensin ajattelee, että Tardishan on vain yksinkertainen laatikko, nyt rakentaessa on huomannut, että ei se ihan niin yksinkertainen olekaan.

Tardiksen kaksi puolta

Tummemman kerroksen päälle maalattiin sitten ihan pelkällä sinisellä. Kuvissa sininen näyttää melko sähäkältä. Mielenkiinnolla odotetaan, miltä lopputulos näyttää täysin kuivuneena ja päivänvalossa. Tarkoituksena on vielä hieman kuluttaa pintaa, jotta Tardis näyttäisi enemmän kaikkeutta nähneeltä. Ei se nyt sovi, että ympäri maailmankaikkeutta poukkoillut koppero näyttää siltä kuin se olisi juuri maalattu.

"Tää teksti tulis nyt tähän..."

Huh, kylläpäs sininen pomppaakin silmille tässä kuvassa! Police Box -kyltit ja puhelinkaapin kyltti tulostettiin aivan tavalliselle kopiopaperille, kun ne oli ensin muokattu sopivan kokoisiksi. Kyltit päätettiin kiinnittää yksinkertaisesti decoupage-lakalla, mutta eihän tämäkään ihan putkeen ensimmäisellä kerralla mennyt. Liian lakan takia paperi vettyi liikaa, venyi ja kupruili. Paremmaksi tekniikaksi osoittautui sivellä ohuelti lakkaa ensin paperin takapuolelle, lätkäistä kyltti paikoilleen, tasoitella paperi ja sitten sutia lakkaa varovasti päälle. Näin vältyttiin suuremmilta kupruilta.

Alkaa jo näyttää paremmalta kuin
aneemisen harmaa pahvitötterö. 

Vahti-Muu. Muu puolustaa Tardista.

Tardis-työmaan liepeillä nähtiin hiippailemassa myös hyvin epäilyttävästi pukeutunut Ken-nukke, joka käyttäytyi vielä epäilyttävämmin ja olisi ilmeisen mieluusti tahtonut päästä leikkimään Tardiksella. Muu puolusti urhoollisesti Tardista tältä epämääräiseltä tunkeilijalta kuin paraskin vahtilehmä. Myöhemmin Ken palasi retuuttaen mukanaan jotain alastonta blondia, mutta Muu ammui hiipparit matkoihinsa. Muun sydäntä riipaisi jättää Tardis ilman ovia Hervantaan tietäen, että Ken saattaisi edelleen hiipparoida lähistöllä vaanimassa tilaisuutta vallata Tardis. Ehkä seuraavalla kerralla Tardis saa ovet suojakseen, jottei se ole niin haavoittuvainen tunkeilijoita vastaan. 

Kato! Katto!

Sain myöhään illalla viestin, johon pöllämystyneenä heräsin: "Kato! Katto!" Hervannan päähän kuivumaan jätetty Tardis oli saanut katon. Nyt se ei näytä enää ollenkaan niin surulliselta kuin ilman kattoa.

Perjantaipuuhastelut ja Doctor Muu

Sanonpahan vain, että matkustaminen aamuisessa ruuhkabussissa Tardista kanniskellen ei ole niitä asioita, joita tahdon tehdä enää kovin usein uudestaan. Yrmeät työmatkalaiset melkein liiskasivat Tardis-paran, jota yritin suojella parhaan taitoni mukaan. Onneksi selvisimme toimistolle asti ilman suurempia kolhuja, ja Tardis sai rauhallisen lymypaikan työpisteeni vierastuolin alta.

Keskustasta matka jatkui Sinooperin maalihyllyn kautta kohti Hervannan tukikohtaa. Siellä oli työstetty seinien peiliosia ja kulmapaloja. Pääsimme liimailemaan, ja onneton, harmaa laatikko alkoi jo vähän muistuttaa poliisipuhelinkoppia. Pohjan rimasta väännetty kehikko oli liimauksen kuivuttua tukevoittanut rakennelmaa huomattavasti, mutta käännellessämme Tardista ympäriinsä, kuului kova napsahdus, liimaus petti yhdestä kohtaa ja Tardis oli jälleen hyvin heiluvainen. Liimauksen korjaaminen ja tukirakenteiden lisääminen jäivät kuitenkin seuraavaan kertaan.

Tiimiimme liittyi myös innokas, pieni apulainen: Doctor Muu. Muu on löytölelu, jota kukaan ei ole kaivannut, ja nyt Muu oli enemmän kuin innoissaan auttamassa kaikessa mahdollisessa, kun se pitkästä aikaa otettiin mukaan leikkeihin. Muu on iloinen, hyväntahtoinen, sinnikäs ja oikein avulias pieni lehmä, mutta myös hieman kömpelö. Muusta kasvaa ihan varmasti vielä pieni suuri seikkailija.

Tardis ja Doctor Muu.

Tardisin takapuoli alkaa jo näyttää lupaavalta.



Muu testasi maalin sävyä maalaamalla koeläntin. Sinistä maalia löytyi sitten myös toisista tassuista.



Muu oli tyytyväinen päivän lopputulokseen.

Löytyipä netin syövereistä myös tällainen mielenkiintoinen Tardis-projekti, josta on varmasti hyötyä meillekin, kun täysikokoisen version kanssa ryhdymme puuhastelemaan:
http://www.therpf.com/f9/my-new-series-doctor-who-tardis-build-image-heavy-99629/

Rimojen nyhertämistä

Muistuuko mieleen, miten koulussa aina jotkut nurisivat, ettei matematiikalla tee yhtään mitään oikeassa elämässä? "Miksi pitää opiskella matematiikkaa? Ei siitä ole mitään hyötyä!" Tänään todistimme ysiluokkalaiselle, että matematiikkaa ja etenkin trigonometriaa ja yhtälönratkaisua tarvitaan muun muassa Tardisin rakentamiseen. Siinä sivussa saimme oivan tilaisuuden opettaa Pythagoraan lauseen, joka ilmeisesti käydään läpi seuraavalla matematiikan tunnilla. Niin, että matematiikkako ei ole hyödyllistä? Yritäpä rakentaa Tardis ilman matematiikkaa!

Muuten olikin hieman nyherryspäivä. Kävimme ostamassa Harrasteesta rimoja ja pistimme niitä palasiksi kylpyhuoneessa pienellä sahalla. Hiekkapaperilla nysvättiin päitä sileiksi. Liimatessa huomattiin pieniä mittavirheitä: milli sinne, milli tänne. Huomattiin myös, että kuumaliima loppui kesken. Kattoa sovitettaessa huomattiin vähän isompi mittavirhe. Tarkemmin sanottuna ylimääräiset 10 mm sivuunsa. Hups. Katon alaosa meni nyt purkuun.

Yrityksenä olisi saada seuraavaa kertaa varten mahdollisimman paljon osia leikeltyä valmiiksi, jotta voisimme keskittyä varsinaiseen kokoamiseen. Perjantaina ehkä jatketaan nyhertämistä, jos jaksetaan.

Tällä hetkellä ehkä vähän harmittavat hölmöt mittavirheet. Pienoismallissa parillakin millillä on paljon väliä. Oma mokani, joka kasvoi piirustusten 1 cm:stä pienoismallissa jo 1,5 cm:iin, suoranaisesti ottaa päähän, koska kyse on ihan puhtaasta mittausvirheestä. Mitä liekin olen ajatellut, kun olen mittaa ottanut... Katto oli jo niin hyvällä mallilla, ja vasta sovitusvaiheessa huomasimme, että se olikin aivan liian suuri! Aivan turhaa työtä siis, purkaminen ja korjaaminen. Toisaalta, kuten totesimme, on hyvä, että nämä ajatuspierut tulevat ilmi ja tapahtuvat nyt pienoismallia rakennettaessa. Sitähän varten pienoismallin päätimme rakentaakin.

Nainen, joka vielä toistaiseksi omistaa Tardisin puhelimen, otti yhteyttä tänään, ja tarkemmista diilailuista sovittaneen huomisen tai ylihuomisen aikana. Siinä onkin sitten varsinaisen Tardisin ensimmäinen osa. Siitä on hyvä aloittaa? Naurattaa vain jo valmiiksi, kun puhelimen omistaja viestissään kysyi, tuleeko puhelin somisteeksi kotiini. Tavallaan. Mitäköhän sanoisi, jos vastaisin: "Ei, kun asennan sen aikakoneeseen"?

Puhelimen pärinää

Olin hieman skeptinen sen suhteen, löytyisikö mistään sopivaa puhelinta. Minulla ei ollut tarkkaa mielikuvaa, millainen sen pitäisi olla, mutta toisaalta sen pitäisi olla juuri tietynlainen sopiakseen Tardisiin. Tiesin vain, että tietäisin kyllä, kun se oikea osuisi kohdalle. Rakkautta ensisilmäyksellä. Sulkien tietenkin pois ihanat antiikkipuhelinvaihtoehdot, joiden hinta nousisi liian helposti määrittelemättömän budjetin ulottumattomiin ja joita ei raaskisi tähän käyttöön luovuttaa kuitenkaan rikkoutumis- ja kolhiintumisvaaran vuoksi.

Kun tarkemmin pohdimme, Tardishan vilisee puhelimia. Vaikuttaa siltä, että sen puhelimet vaihtuvat aivan yhtälailla kuin sisustuskin. Tohtori puhuu puhelimeen niin sisällä kuin ulkonakin, ja poikkeuksetta lankapuhelimen johto tuntuu olevan loputtoman pitkä sallien Tohtorin viuhtoa ympäriinsä puhelun aikana. Yhdeksännen Tohtorin Tardisissa nähdään ainakin kaksi hyvin erilaista puhelinta: The Empty Childista tuttu, 1910-luvun tyylinen puhelin poliisipuhelinkopin puhelimena sekä World War Threessä toinen, paljon slimmimpi, valkoinen lankapuhelin, josta itse Hyacinth Bucketkin olisi ylpeä.

The Empty Child: Antiikkia, antiikkia?

Empty Childin upea puhelinkaunotar tuntuu kuitenkin hieman erikoiselta ratkaisulta 1960-luvun poliisipuhelinkopissa, eikö? Jos Tardis jumittui nykyiseen muotoonsa 1963, miksi siinä olisi ensimmäisen maailmansodan aikainen puhelin? Toisaalta se on Tardis.

Arkistokuva poliisipuhelinkopista.

Äkkiseltään ei tule mieleen kohtausta, jossa Tardisin poliisipuhelin olisi soinut kymmenennen Tohtorin aikana. Saa vinkata, jos näin kuitenkin on käynyt! Tohtori oli tuolloin muutenkin niin edistyksellinen nörtti, että käytti kännykkää.

Mutta 11. Tohtori kuitenkin palasi käyttämään lankapuhelinta! Viidennessä Pond Lifen osassa Tohtori fiksailee Tardista seisten tikkailla ja puhuen samalla hyvin 60-lukuisen näköiseen, oranssiin lankapuhelimeen, jonka johto itse asiassa näyttää tulevan poliisipuhelimen kaapista. Toisaalta Clara soittaa poliisipuhelimeen ja saa Tohtorin jälleen kerran ihmettelemään soivaa puhelinta. Tällöin puhelin on musta bakeliittipuhelin, ja johdolla on pituutta metritolkulla. Nämä kaksi vaihtoehtoa tuntuvat sopivan paremmin 1960-luvulla jumiutuneeseen Tardisiin. Samoin myös arkistokuva englantilaisesta poliisipuhelinkopista puhuu bakeliittipuhelimen puolesta.

Pond Life, osa 5: Oranssi puhelin.

The Bells of St John: Musta bakeliittipuhelin.

Summa summarum, törmäsin tänään Internetin ihmemaassa kirpputoreja selatessani mustaan bakeliittipuhelimeen, joka varasti sydämeni. Aivan kuin se olisi hihkunut: "Tardis! Tardis!" Otin yhteyttä myyjään ja kyselin, vieläkö puhelin kaipasi uutta kotia. En yksinkertaisesti voinut vastustaa, kun kyseessä oli vielä kohtuuhintainen, siistikuntoinen ja kaunis puhelin. Vähän hirvitti katsella, miten joistain vastaavanlaisista puhelimista pyydettiin useita kymmeniä euroja, jopa 100-200 euroa. Niissä hintahaitareissa olin varsin tyytyväinen 20 euron hintaan, vaikka puhelimen varmasti olisi saanut halvemmallakin - parhaassa tapauksessa sopiva olisi voinut lojua jonkun tutun varastossa. Mutta se rakkaus ensisilmäyksellä. Nyt toivotaan, että puhelin on vielä vailla uutta kotia. Puhelin ei tiedäkään, millaisiin seikkailuihin se vielä päätyy!

Muissa kuulumisissa lisää iltateetä ja rimamenekin mittaamista. Huomenna suorimme töiden jälkeen yhdessä Harrasteeseen rimaostoksille, nappaamme Murmelin keskustasta matkaan ja jatkamme Rähmälän tukikohtaan puuhaamaan Pikku-Tardiksen parissa.

Jokainen Tardis on omanlaisensa

On varmasti aivan yhtä monta tapaa rakentaa Tardis kuin on rakentajiakin. Juuri tästä syystä en ole halunnut surffailla liikaa aiheen ympärillä pyörivillä keskustelupalstoilla tai -sivustoilla. Ihan jo siksi, että en halua edes nähdä keskustelua, jossa välillä tuntuu olevan tarkoituksena vain osoittaa, että toinen on väärässä. Saati sitten, että haluaisin osallistua sellaiseen. Vaikka pääosin keskustelu tuntuukin olevan ihan leppoisaa, lannistaviin väittelyihin törmää silti silloin tällöin. Suosikkiaiheita näissä väännöissä tuntuvat olevan sekä Tardisin katto että ovet.

Mielestäni näissä keskusteluissa pitäisi muistaa muutama pääkohta.

1) Tardis on muuttunut Tohtorin mukana halki sarjan. Ei ole olemassa yhtä ultimaattisen oikeaa Tardista.

2) Jokainen rakentaja määrittelee itse, kuinka tarkasti tahtoo "alkuperäistä" jäljitellä.

3) Syitä rakentaa Tardis on monia. Joskus käytännöllisyys ja käytettävyys sanelevat poikkeavia ratkaisuja. Kuinka käytännöllinen on 65 cm syvä vaatekaappi, jossa ovet aukeavat sisäänpäin? (Tämän kysymyksen kanssa painin itse.)

4) Rajoittavat realiteetit. Täysikokoinen Tardis on aikas iso, sisäpuolelta vielä suurempi. Harvalla lienee ylimääräistä tilaa niin paljon. Usein myös perushuonekorkeus saattaa jo lyödä kapuloita rakentajan rattaisiin. Hieman pienempi Tardis voi olla käytännöllisempi. Hieman kevyempi Tardis voi olla käytännöllisempi - materiaaleista riippuen myös halvempi. Pienempää ja kevyempää on myös helpompi tarvittaessa kuljettaa ja siirrellä, koottavaa myös näppärämpi säilyttää.

5) Se ei kuitenkaan ole sisäpuolelta suurempi. Eikä matkusta ajassa ja avaruudessa. Se on lavaste, rekvisiittaa. Myös sarjan Tardis on rakennettu vain lavasteeksi, ja se toimiikin kuin lavaste: kulloistakin kohtausta parhaalla mahdollisella tavalla palvellen. Esimerkiksi joskus voi olla kohtauksen kannalta parempi, että ovet aukeavat sisäänpäin, joskus ulospäin. Tai ainakin se voi näyttää paremmalta, dramaattisemmalta.

Siksi toivoisinkin, että jokaisen rakentajan annettaisiin rauhassa rakentaa omanlaisensa Tardis. Oli sitten kyseessä pahvinen pienoismalli, kakku, penaali, työpistekomero, vaatekaappi, leikkimökki, lukunurkkaus, kirjahylly tai täysimittainen replika viimeistä puunsyytä myöten. Enkä usko, että kovin monellakaan on kauhean kattavaa tai ammattimaista taitoa ja kokemusta nikkaroinnista, mutta tekemällä oppii, ja siihen jokaiselle pitää antaa mahdollisuus ilman lyttäämistä. Jokainen Tardis on omanlaisensa. Jokainen Tardis on rakentajansa näköinen. Mutta yhtä kaikki jokainen Tardis on varmasti rakentajalleen rakas ja tärkeä.

Tällaisia ajatuksia kumpusi pollaani, kun istuin itsekseni iltaa teekupin, mittataulukon, rullamitan ja piirustusten kanssa. Tarkoitukseni oli laskeskella ovien mittoja ja erehdyin väsyneenä luulemaan peitelistaa tolpaksi, säikähdin, että piirustuksissa on virhe (ei ollut), ja jotenkin päädyin pähkäilemään sitä, miten ovet lopulta toimivat. Yleensähän käytössä on vain oikeanpuoleinen ovi, joka avataan sisäänpäin. Mutta kun kummatkin ovet aukeavat, ne voivat aueta kumpaan suuntaan vain. The Eleventh Hourissa Tardisin syöksyessä hallitsemattomasti kohti Maata ja Tohtorin roikkuessa ulkona, molemmat ovet ovat auki - sisäänpäin. Samaisessa jaksossa, kun pakkolaskun tehnyt ja selälleen kellahtanut Tardis makaa Amyn puutarhassa ja Tohtori ryömii esiin, ovet lävähtävät dramaattisesti auki ulospäin (joskin vain hieman reilut 90 astetta). Millä logiikalla? Miten ovet on asennettu, jotta ne toimivat näin? Millaiset ovet ovat? Millaiset saranat? Millainen karmi? Miten saisimme ovet toimimaan noin? Pitäisikö ne saada toimimaan noin? Onko niitä mahdollista saada toimimaan noin? Mussuttaako joku, jos ne eivät toimi noin? Miten minä haluaisin, että ne toimisivat? Miten niiden kannattaisi toimia? Väsyneenä ajatus alkoi ahdistaa: Jos ovet eivät toimisi oikein, olisiko Tardis enää Tardis? Pilaisivatko vääränlaiset ovet koko Tardisin?

Lähetettyäni muutaman paniikkiviestin Hannalle ("Meillä on oviongelma!") painuin lopulta pehkuihin Hannan rauhoiteltua minua ("Eikä ole mitään ongelmaa."). Että sitä voi olla kiitollinen kaverista, jolla on jalat maassa ja pää pilvissä! Siinä peiton alla kölliessäni mietin, että loppujen lopuksi sillä ei periaatteessa ole niin kovasti väliä, mihin suuntaan ovet aukeavat. Tardis on oikukas. Perustelut kumpaan tahansa aukeamissuuntaan ovat olemassa: Tohtori ehkä avaa oven aina sisäänpäin, mutta tiettävästi tämä on Tardisin mielestä väärä suunta ja yksi Tohtorin ärsyttävistä tavoista. Joten... mikä loppujen lopuksi on "oikea suunta" ja pitäisikökään ovien aueta kumpaankin suuntaan? Kukas sen tietää. Saa nähdä, miten päin ovet aukeavat tässä Tardisissa.

Pikku-Tardis

Ovatko mitat oikein? Osuvatko mittasuhteet kohdilleen? Toimiiko mittakaava? Onko wikiHow-ohjeen Tardis mittasuhteiltaan oikein? Epäilyksiä oli monia. Loppujen lopuksi hylkäsimme netistä löytämämme mittasuhteet, etsimme meitä miellyttävän kuvan Tardisista suoraan sivusta, ja tiimin piirtäjä jäljensi tämän kuvan paperille näytöltä paperille. Sitten vain mittaamaan tarvittavia mittoja ja muuntamaan niitä haluttuun suhteeseen. Näin pääsimme lopputulokseen, että pienoismallimme rungon korkeus on 32,4 cm + katto ja sivun leveys 18 cm.

Lähdimme testaamaan mittoja 3 mm paksulla pahvilla, mattoveitsellä ja teipillä. Jatkossa mukaan tulevat luultavasti myös erilaiset rimat, 1 mm pahvi, pienoissaranat, kuumaliima ja liuta kaikkea muuta hyödyllistä nippeliä ja tarviketta. Vakiovarusteina menossa mukana pari pannullista teetä ja lautasellinen keksejä. Toinen vääntää Exceliin mittataulukkoa, laskee ja väkertää funktioita, toinen oikeasti tekeekin jotain eli piirtää ja leikkaa. Kun minä pääsin viimein tekemään jotain konkreettista eli teippaamaan seiniä yhteen, onnistuin tietenkin kiinnittämään etuseinän ylösalaisin. Jos vain pysyttelen näppäimistön ääressä ja keittelen teetä? Ehkä meillä sitten vielä joskus on Pikku-Tardis, jossa kaikki osatkin ovat oikeinpäin...

Tiimin junnujäsen ja virallinen maskotti onnistui tietenkin tunkemaan päänsä Pikku-Tardisiimme. Onneksi irrottamiseen ei tarvittu sen enempää mattoveistä, voimapihtejä kuin äänimeisseliäkään. Kaiken kohelluksen jälkeen tilapäisesti paikalleen teipattu ovi on nyt vinksallaan, mutta se otetaan joka tapauksessa vielä irti, joten ei hätää.

Meno on siis melko hulvatonta, ja ote tekemiseen hyvin kokeileva. "Jos me tehtäisiin näin, niin toimisiko se?" on asenne, ja tähän asti se on toiminut vallan mainiosti. Keksitään lennosta. Kyllä siitä hyvä tulee. Mitoissa saattaa olla vielä heittoa, mutta tutkimukset jatkuvat.

Päivän lopputuloksena pakollisen tarvikeostoskierroksen, murkinoimisen, piirtämisen ja laskeskelemisen jälkeen saimme kasaan rungon. Ehkä se ei ole järin kaunis. Ehkä se ei vielä näytä Tardisilta. Ehkä ei ole olemassa mitään takeita, että koskaan näyttääkään. Mutta ehkä ankea, harmaan pahvin ja keltaisen teipin ei järin elegantti yhdistelmä vain hämää silmää.

Pienoismallistamme tulee lopulta pöytävalaisin. Haaveilemme, että jostain löytyisi keskikonsoliksi pieni öljylampun lasikupu, jonka voisimme maalata (tiesin, että varhaisteininä kannatti käydä mummojen kori- ja lasimaalauskurssilla!) ja sujauttaa sen sisään ledit. Siispä koluamaan kirppareita! Ikkunoihin ainakin kokeilemme valkoista silkkipaperia kahden kontaktimuovin välissä tai keksimme lennosta paremman vaihtoehdon, jos sellainen vastaan tulee.

Laukkuryöstö (uni)

Näin taas vauhdikasta, hieman synkkääkin unta. Tohtori oli pulassa, ja dalekit olivat valloittamassa Maata.

- - - - - -

Olin lähdössä Tukholmaan kustaviaanisiin tanssiaisiin. Sitä ennen minun oli kuitenkin piipahdettava Tallipihalla ostamassa tuliaisia sekä hoitamassa muita asioita. Minun piti luovuttaa matkaselvitys aikamatkustusviranomaiselle. En ollut järin innoissani tekemässä selkoa matkastani, mutta pakko, mikä pakko. Ilman Tohtoria ja Tardista minulla ei juuri ollut vaihtoehtoja. "Jos minusta ei kuulu, etsi minut. Saatan olla vaarassa. Ota tämä. Älä hukkaa sitä. Tahdon sen takaisin, kun nähdään", Tohtori oli sanonut lähtiessään ja antanut jälleen varameisselin lainaksi. Olin sullonut sen matkalaukkuuni kaikkien vaatteiden sekaan, jotta sitä ei löydettäisi. Lukitsin matkalaukkuni säilytyslokeroon puiston laidalla. Sähkölukko hurisi, punainen valo syttyi merkiksi lukitusta lokerosta ja lokero mainosti mekaanisella äänellä: "Lokero lukittu. Tavarasi ovat turvassa murtovarmassa lokerossamme. Avain on vain sinulla. Kiitos, että valitsit Superturvan!" Kuka antoi matkatavarasäilöpalvelulle sellaisen nimen, markkinoija minussa mietti ja puisteli päätään.

Aikamatkaviraston nainen odotti minua Tallipihalla jakkupuvussaan. Byrokratia huokui naisesta kylmänä aaltona. Naisen kalsea ilme kertoi kaiken. Otin olkalaukustani kansion ja ojensin sen naiselle. Hän selasi liuskat läpi ja katsoi sitten minua silmälasiensa yli kuin arvioiden. "Vain yksi matka?" hän kysyi.

"Kyllä", valehtelin. "Tukholmaan vuoteen 1790. Oopperan tanssiaisiin. Minut on kutsuttu." Näytin naiselle kutsun ystäviltäni. Tosiasiassa tiesin, että päästyäni vuoden 1790 Tukholmaan ja tanssittuani tanssiaiset ystäväni auttaisivat minut eteenpäin seuraavaan aikaan, jotta voisin lähteä etsimään Tohtoria.

"Matkustatko ensimmäistä kertaa yksin?" nainen kysyi sävyttömällä äänellä. Hetken epäilin, että nainen ei ollut ihminen lainkaan vaan robotti, mutta tajusin, että kyse oli vain viran tuomasta jäykkyydestä. Nämä kysymykset vain piti kysyä. Tosin samalla aavistin, että nainen tiesi minun valehtelevan.

"Kyllä. Vähän jännittää."

"Oletko matkustanut aikaisemmin? Jonkun kanssa? Ystävän, ehkä?" Nainen nosti katseensa papereista minuun. Ruskeiden silmien terävä katse porautui minuun. Hän tiesi. Sisintäni väänsi. Enkö nyt pääsisikään matkaan? Minun oli pakko jatkaa valehtelemista. Matkoistani Tohtorin kanssa ei löytyisi merkintää aikamatkustusviraston matkustajatietokannoista. Heille olin aivan uusi aikamatkaaja.

"En. Ensimmäinen matkani. Mutta minulla on ystäviä odottamassa minua Tukholmassa. He ottavat minut vastaan ja pitävät minusta huolta. Minulla on pukukin mukana. Se on laukussa tuolla turvalokerossa. Toivottavasti se on sopiva... Jos ei ole, niin ystäväni voivat kyllä lainata minulle sopivan, niin he sanoivat", selitin hermostuneesti ja toivoin, että hermostuneisuuteni menisi ensimmäistä kertaa yksin ajassa matkustavan jännityksen piikkiin.

"Ja Tukholmasta palaat takaisin tänne?"

Nyökkäsin. Yritin hillitä sisälläni kasvavaa vapinaa. Olin kuullut, että vilpillisen ilmoituksen jättäneille aikamatkaajille ei käynyt hyvin. Päätyivät vankilaan, matkutusoikeus evättiin pysyvästi ja heitä seurattiin rannekkeilla, jotka estivät ajasta toiseen siirtymisen, jopa maasta toiseen siirtymisen. Jos jäisin kiinni ja minut tuomittaisiin, olisin ikuisesti jumissa tässä ajassa valtion rajojen sisällä ja voisin sanoa hyvästit Tohtorin kanssa seikkailemiselle.

Virkailija katsoi minua pitkään, ja hänen katseensa tuntui pehmenevän aavistuksen. Hän otti salkustaan kortin, laittoi sen papereideni väliin ja ojensi oman kopioni matkaselvityksestä takaisin minulle. Ihmettelin, mikä kortti oikein oli. Olin ottamassa sitä esiin, mutta pienellä eleellä nainen esti aikeeni. "Se on matkustuslupa. Toivottavasti löydät ystäväsi", virkailija sanoi. Hetkeksi hän vaikeni kuin miettien, voisiko sanoa seuraavia sanoja ääneen. Lopulta hän kuitenkin lisäsi melkein kuiskaten: "Me tarvitsemme häntä. Ne ovat jo täällä." Nainen katsoi minua painokkaasti, melkein anoen, että ymmärtäisin, mistä hän puhui. Jossain byrokratian rattaiden muokkaaman viileän ulkokuoren alla lainehti pelko, epätoivoinen avunpyyntö. Nyökkäsin hiljaa vakavana. Kyllä, minä etsisin Tohtorin ja toisin hänet apuun.

Vilkaisin ympärilleni ja kävin läpi papereitani kuin yrittäen vielä varmistaa, että kaikki oli kunnossa. "Kiitos. Ja portilla sitten vain näytän tätä? Tulevatko matkatavarani perässä vai samassa kanssani? Olihan se tuohon suuntaan?" Osoitin kohti Pirkkalan lentokenttää.

Nainen nyökkäsi vastaukseksi ymmärtävän näköisenä. "Ei mitään huolta. Sinusta pidetään hyvää huolta kentällä. Henkilökunta siellä kertoo sitten, miten matkatavaroiden kanssa menetellään. Hyvää matkaa."

Jokin uhkasi tätä maailmaa, mutten tiennyt, mikä. Jokin kuitenkin liikkui näennäisesti tyynen pinnan alla ja soluttautui hiljalleen järjestelmään. Oli jo soluttautunut. Siksikö Tohtori oli kadonnut? Siksikö aikamatkaamista rajoitettiin ja valvottiin niin tiukasti? Jotta mahdolliset kontaktit Tohtoriin saataisiin jäljitettyä ja estettyä? Pystyisivätkö nämä tunkeutujat tunnistamaan Tardisin ja ehkä estämään sen materialisoitumisen tähän aikaan? Takaraivossa kummitteli ikävästi muisto siitä, miten kykin pienen Emilian kanssa Sääksjärven koulun pihalla suuren kiven takana piilossa dalekilta, joka oli havainnut aikamatkaajan ja lähtenyt jahtaamaan meitä. Dalekit olivat partioineet koulun käytävillä ja vahtineet, että lapset tottelivat ja leikkivät dalekien määräämällä tavalla. Ajatus kuvotti minua. En muistanut, miten olimme päässeet pakoon, mutta kun ajattelin tarkemmin, olin nähnyt näiden peltipurkkien rullailevan pitkin katua ihmisten lomassa huomaamattomina. Kukaan ei nähnyt niitä. Ehkä ne käyttivät jonkinlaista havaintosuodatinta. Tilanne ei nyt vaikuttanut yhtään hyvältä: ihmissilmälle näkymättömät dalekit valloittamassa Maata. Nähdäkseen ne piti tietää, että ne olivat joukossamme. Ja jos dalek huomaisi, että joku näki ne... Lopputuloksen saattoi arvata. Minun pitäisi päästä matkaan mahdollisimman pian.

Ujutin rapisevan suklaapussin laukkuuni loikkiessani Tallipihan Suklaapuodin rappuset alas. Konvehdit saisivat kelvata tuliaisiksi ystävilleni. Hieman minua vaivasi viedä ruotsalaisille ystävilleni ruotsalaisia suklaakonvehteja, jotka oli rahdattu meren yli. Nyt ei ollut kuitenkaan enempää aikaa etsiä mitään parempaa tuliaista. Etenkään sellaista, joka ei herättäisi liikaa huomiota 1790-luvun Tukholmassa.

Tapaisin amusettelaisia Kuninkaankadun päässä. Olin katsonut parhaaksi kertoa heille matkastani, jotta edes joku täällä tietäisi, mihin olin kadonnut. Samalla tietenkin asetin ystäväni vaaraan: he tietäisivät totuuden matkastani ja voisivat näin olla arvokkaita tietolähteitä dalekien taistelussa Tohtoria vastaan. Mietin vielä, kannattaisiko minun sittenkään asettaa ystäviäni sellaiseen vaaraan. Pitäisikö minun sittenkin vain valehdella heille, että vain piipahtaisin tanssiaisissa? He huolestuisivat, kun en palaisikaan viikonlopun jälkeen.

En ehtinyt pohtia sen pidemmälle, mitä kertoisin matkastani. Kolme ystävääni seisoi Wilhelm von Nottbeckin puiston portilla, jonka vieressä säilytyslokerot olivat, ja tuijotti järkyttyneenä puistoon ja kadulle. Kun näin, mitä he tuijottivat, minäkin jähmetyin niille sijoilleni. Vatsaani väänsi, ja paniikki nosti päätään. Tärisin kauttaaltani pelosta, mutta yritin pakottautua laannuttamaan sisälläni riuhtovan pakokauhun. Hysteerisenä, lamaantuneena tärinäkasana minusta ei olisi mitään hyötyä. Astelin tärisevin jaloin ystävieni luo.

"Ovatko nuo...?" kuului yksinkertainen kysymys.

"Ovat", vastasin tuijottaen turtuneena eteeni. Säilytyslokeroni ovi repsotti selkosen selällään. Pieni, punainen lentolaukkuni lojui maassa väkivaltaisesti auki revittynä, ja sen uumenista pursusi epämääräisiä kangasriekaleita. Ympäri puistoa jatkui sama hävitys: repaleiksi silvottuna pukujani oli pitkin poikin pusikkoa, niitä lojui kadulla, roikkui aidan pienoissa. Näytti siltä kuin laukkuni olisi räjähtänyt pienen ydinpommin voimalla ja singonnut kaiken sisältönsä lähiympäristöönsä parinkymmenen metrin säteelle. Olin pakannut mukaan jokaisen pukuni keskiajasta 1900-luvun vaihteeseen. Samaan laukkuun olin sullonut myös koko kangasvarastoni. Kaikki se työ ja vaiva, joka pukujen eteen oli nähty...

Ryntäsin laukkuni luo ja aloin penkoa kangaskasaa epätoivoisena. Missä oli tanssiaispukuni? Ilman sitä en voisi lähteä matkaan. Eihän Tohtorikaan koskaan pukeutunut ajanmukaisesti matkoillaan, mutta hän olikin Tohtori. Minä en voisi tehdä niin. En ollut yhtä itsevarma. Ehkä minun kuitenkin täytyisi. Ehkä minun täytyisi matkata kuin Tohtori halki aikojen samoissa vaatteissa. Mutta vasta Tukholman jälkeen. En voisi ilmestyä tanssiaisiin näissä vaatteissa ja olin sopinut tapaavani ystäväni tanssiaisissa. Raivokkaasti yritin löytää vaalearaidallisen pukuni, mutta kasasta paljastui vain hyödyttömiä tilkkuja. Pukuni oli viety. Joku halusi estää matkani.

"Joku on varastanut pukuni!" ärähdin turhautuneena ja potkaisin laukkua kiukuissani, osittain pettyneenä. "Joku on vienyt sen. Mistä ne tiesivät? Pitää keksiä jotain muuta", mutisin ja kyykistyin laukkuni äärelle. Taistelin itkua vastaan.

Ystäväni tulivat luokseni. "Ajattelit sitten kuitenkin lähteä yksin matkaan", esiliinani totesi asialliseen tapaansa saaden sen kuitenkin kuulostamaan moitteelta. "Niihin tanssiaisiin, eikö?"

Nyökkäsin hiljaa. "Oli pakko. Minun on pakko mennä sinne." Selitin, että olin sopinut niin paikallisten tanssijoiden kanssa ja että tanssiaisten jälkeen lähtisin etsimään Tohtoria. Sitä ennen minun olisi päästävä Tukholmaan, jossa aikamatkustusta ei valvottu yhtä tiukasti.

"Vai että on Tohtori kadonnut ja sinä lähdet perään?" Livy virnuili kerätessään alushameeni riekaileita. "Kuule, ei niiden miesten perässä kannata ihan noin epätoivoisesti roikkua. Tämä sinun Tohtorisi kyllästyi ja lähti. Se pitää vain hyväksyä. Ja olihan se nyt aika vanha."

Sanat olivat kuin isku palleaan. Yhtä aikaa minua suututti, että taas tehtiin olettamuksia, että meillä olisi ollut Tohtorin kanssa romanttinen suhde tai että olisin ollut ihastunut, ja se, että sanoissa kuitenkin soi kaiku pelostani, että Tohtori olisi kyllästynyt minuun ja lähtenyt mitään sanomatta. Purin hammasta ja hengitin syvään. Taittelin sivuun nokeentuneen, vaaleanpuna-valkoraidallisen arkihameeni, ennen kuin sain itseni kootuksi. "Olen sanonut ja sanon nyt uudestaan, että Tohtori ja minä olemme vain ystäviä. Hyvä, en halua kuulla tästä yhtään enempää huonoja vitsejä. Joku on räjäyttänyt murtovarman säilytyslokeron auki ja levittänyt laukkuni sisällön pitkin maita ja mantuja ja ryöstänyt pukuni estääkseen minua lähtemästä etsimään Tohtoria. Tohtori on vaikeuksissa eikä hänen haluta saavan apua. Häntä ei haluta tänne, ja ne tietävät, että minä voisin löytää Tohtorin ja tuoda hänet tänne. Tohtori halutaan pitää poissa täältä keinolla millä hyvänsä, koska Tohtori on ainoa, joka voi auttaa meitä."

Näin muutaman hyvän heiton haihtuvan kielen päältä. "'Auttaa meitä'? Miten niin 'auttaa meitä'? Eihän meillä ole mitään hätää. Emmehän me ole vaarassa. Älä nyt taas viitsi keksiä tarinoita näkymättömistä avaruusmöröistä... Unet ovat vain unta", esiliinani puuskahti. "Ja mikä se Tohtorikin muka on miehiään? Kuljeskelee vain ympäriinsä ja muka pelastaa maailmoja. Kyllä se nyt enemmän näyttää aikamatkaajapummilta."

"Tohtori on ajanherra, olen sanonut sen monta kertaa!" kivahdin. "Eivätkä tarinani ole unta! Olettehan tekin matkustaneet ajassa. Miksi teidän on niin vaikea uskoa sitä?"

Taitava ompelijattaremme Mayah, aikamatkatessa rouva paronitar von Mannheim katseli murheellisena tuhoutuneita vaatteitani ja totesi hiljaa: "Niin, tanssiaisiin ja historiallisille eväsretkille. Ei meille koskaan tapahdu aikamatkoilla mitään niin jännittävää tai vaarallista. Emme me pelasta maailmoja. Me menemme vain huviretkille."

"Tohtorin kanssa se on erilaista..." yritin selittää, mutta aika ja kärsivällisyyteni eivät riittäneet siihen. Tuntui liian pahalta hukata aikaa yrittämällä selittää. Tuntui pahalta ajatella Tohtoria, joka ehkä kaipasi apuani. "Autatteko minua? Minun täytyy päästä Tukholmaan."

"Ihan totta nyt..."

"Sovitaanko, että tämän kerran te leikitte kanssani tätä hullua leikkiä ja olette mukana ihan niin kuin tämä sepittämäni tarina olisi vain yksi unistani? Minä pyydän. Voi olla, etten koskaan palaa tältä reissulta. Saatan kuolla jossain kaukana, mutta ainakin te silloin tietäisitte, että teitte viimeisen asian, mitä teiltä pyysin: leikitte kanssani hullua päähänpistoani, ja se teki minut onnelliseksi. Tämän kerran. Hyvällä lykyllä palaan takaisin, ja maailma pelastuu. Ja jos en palaa ja tekin alatte nähdä avaruushirviöitä, niin ainakin tiedätte, että kaikki, mitä sanoin, olikin totta." Tiesin kuulostavani idiootilta, mutta aloin hätääntyä. Oli kiire ja tarvitsin apua.

Esiliinani nosti kädet pystyyn ja poistui paikalta sanoen, että hänen piti palata töihin. Livy tarttui toimeen. "Okei, leikitään. Kyllä se teatterilaiselta onnistuu." Hän alkoi kasata rivakasti pukuvarastoni jäänteitä. "Mayah, toimintaa!"

Ompelijattaremme selvästi pohti, puhuinko totta ja oliko sittenkin maailmassa jotain muuta, jotain sellaista, mistä hän ei tiennyt. Livyn kiljaisu kuitenkin herätti hänet. "Hei, tämähän on vähän niin kuin larppi? Voihan tätä kokeilla, ja jos täällä onkin... Eli sinun pitää päästä lähtemään tanssiaisiin mahdollisimman pian? Tarvitset puvun. Mitä meillä on? Katsotaan... Tarvitset ainakin alusmekon, korsetin, hameen ja roben."

Sydämeni sykähti. Tiesin, että nämä kaksi ystävääni taikoisivat vaikka perunasäkistä hovikelpoisen tanssiaispuvun. Säntäilimme etsien puvun osia. Löysimme likaisen, nokisen ja mutaisen aluspaidan, mutta se oli pääosin ehjä eivätkä tahrat näkyisi puvun alta. Juoksentelimme ympäriinsä yrittäen löytää jotain muuta tarpeellista. Pengoin vielä kertaalleen laukkuni syövereitä, kun muistin pakanneeni Mayahin tekemän korsetin pohjimmaiseksi. Käteeni tarttui vain valkoisen korsetin olkain mustalla satiininauhalla. Loput oli viety.

"Ei ole kureliiviä. Ei tästä tule mitään!"

"Entä viktoriaaninen korsetti? Hätävarana", Mayah touhotti.

"Ei, sekin on viety."

Ompelijattaremme penkoi kangaskasaa. "Näistä voisi ehkä saada hameen. Jos olisin oikein nopea..." Hän pyöritteli kankaita käsissään ja mittaili niitä katseellaan.

"Eivät riitä. Minulla pitäisi olla jossain silkkiä..." Tajusin kuitenkin, että aikaa ei ollut ompelemiseen.

Mayah kohotti kulmiaan kysyvästi. "Miten olet saanut tämän kaiken mahtumaan lentolaukkuun? Tässähän on koko puku- ja kangasvarastosi. Kaappitolkulla tavaraa!"

Katsoin laukkuani. Niin, miten? Sulloin koemielessä vaatteitta takaisin laukkuuni, mutta laukku ei tuntunut millään täyttyvän. Hymy levisi kasvoilleni. Pahuksen Tohtori, se velmu! "Se on sisäpuolelta suurempi", nauroin ja katsoin oivalluksesta riemastuneena ystäviäni, jotka ihastelivat tilaihmelaukkuani.

"Eihän tuo ole mahdollista!" Livy taivasteli nauraen. "Sanot sille Tohtorille, että minäkin haluan tuollaisen. Saa tulla rukkaamaan minunkin laukkuani. Nyt menet ja etsit sen miehen: L'Amusetten naiset tarvitsevat lisää tilaa laukkuihinsa!" hän vitsaili rempseästi saaden meidät nauramaan. Nauru tuntui hyvältä paineen alla: se rentoutti ja sai uskomaan, että tästä voisi vielä selvitä. Katselin, miten Livy marssi pensasaidan luo ja irrotti leimuavan punaisen kangasmytyn. "Hei, eikös tämä ole oskariaanisen pukusi pyrstö? Ehkä tätä voi käyttää. Nyt sinulla on ainakin pylly."

Naurun tuoma lämpö kaikkosi saman tien, ja sydämeni löi tyhjää nähdessäni Livyn roikottavan oskariaanisen tanssiaispukuni pyrstöä. Se valui ja ryöppysi Livyn käsissä pitkänä ja surullisen kauniina kuin haavoittunut feenikslintu. Häivähdys Tukholman oopperan tanssiaisista palasi mieleeni: Ilta oli ollut upea. Olin tanssinut huoletta ja nauttinut kuplivasta musiikista täysin siemauksin tietämättä vielä mitään Tohtorista ja seikkailuistamme - tai mistään. Olin ollut niin tietämätön ja lapsellinen. Silti en vaihtaisi sitä iltaa pois. Mutta nyt kun katsoin rakkaan pukuni jäänteitä, mielessäni takoi vain yksi, kylmäävä ajatus: Olin piilottanut äänimeisselin juuri tämän puvun uumeniin, haudannut sen kymmeneen metriin punaista silkkiä. Paniikissa ponkaisin jaloilleni. "Äänimeisseli! Näkyykö missään pitkulaista, metallista esinettä?" huudahdin hädissäni. Elättelin toiveita, että meisseli olisi vain vierinyt puvun laskoksista ja pompannut piiloon pusikkoon. Juoksin hädissäni pitkin katua kuin juopunut hanhi sukeltaen jokaiseen puskaan, kurkistaen viemäreihin. Samalla kuitenkin tiesin, että jos asialla olivat olleet dalekit, meisseli oli jo mennyttä. Dalekit olivat vieneet sen.

Huohottaen hengästyneenä seisahduin ja tuijotin turtana pitkin katua. Pelko minussa oli suunnaton, hädin tuskin käsiteltävä. Yhtäkkiä ymmärsin, että tätä dalekit halusivatkin: pelotella minua. Ne halusivat osoittaa, että tiesivät, mitä minä tein. Käännyin hitaasti ympäri ja katsoin varjoihin etsien niitä katseellani. Tiesin, että ne olivat siellä ja vahtivat meitä. Näin vilauksia, heijastuksia metallikuvuista, sinisen katseen välähdyksiä. "Ne ovat täällä. Ne vahtivat meitä. Katsokaa, varjoissa. Ihan kuin roskapönttöjä. Näettekö?" Ystäväni nyökkäsivät. "Älkää antako niiden tietää, että te näette ne. Olkaa kuin niitä ei olisikaan." Mietin kuumeisesti, miten ikinä pääsisin aikamatkustusterminaaliin kaikkien dalekien ohi, mutta minun oli pakko yrittää. Dalekit olivat onnistuneet tehtävässään: ne totisesti olivat herättäneet lamauttavan pelon minussa, ja se ahdisti minua.

Rähjääntynyt reissussa

Aikamatkailu on raskasta. Yleensä reissun jälkeen on päivästä parista viikkoon aivan raato, ja mieli tekisi vain maata lattialla, kun joka paikkaa särkee, pää kumisee ja kroppa huutaa palauttavaa unta. Päivän koulutuskeikallakin on näköjään lievästi samoja piirteitä: Tavallisen, verrattain rauhallisessa toimistoympäristössä viihtyvän assistentin kroppa on taas kuin spagettia, mieli kuin pelkkää vanukasta, joka toinen lihas on voimaton ja joka toista jomottaa niin vietävästi.

Ihan tosi, ilman Tardista matkaaminen on kertakaikkisen kamalaa. Pelkkä pakkaaminen yhden päivän reissua varten on tuskaa. Aluspaita, korsetti, pepputyyny, irtotaskut, alushame, kahdet sukat, tossut, puvun hame, robe, huivi, hihapitsit, viitta, korut, kampaustarvikkeet, tanssinotaatiovihko, tanssiohjeet oppilaille, ajanmukaiset kirjoitusvälineet ja kirjepaperia, ompelu- ja käsityötarvikkeita, kirjontatyö, viuhka, repullinen kirjoja, avaimet, lompakko, alkeellinen kommunikaatioväline, kahvitermari ja banaani. Vähintäänkin. Aikainen herätys heikosti nukutun yön jälkeen, jotta perillä ollaan ajoissa pukemassa ja kampaamassa. Ei puhettakaan, että nukkuisi riittävästi, vain kävelisi Tardisiin, ottaisi puvun kaapista ja olisi perillä ennen kuin lähtikään. Ehei. 

Mutta päivä oli oikein hauska, ja toivottavasti se oli sitä myös nuorten aikamatkaajien mielestä. Oli mukavaa päästä pulputtamaan historiasta ja toivon mukaan maalata käsitys siitä, että noina menneinä vuosisatoina on elänyt aivan yhtä oikeita ihmisiä kuin me nyt. Jo senkin ymmärtäminen auttaa ymmärtämään menneen ja nykyisen suhdetta: Asiat olivat niin kuin olivat ja ihmiset ajattelivat niin kuin ajattelivat jostain syystä. Asiat ja käsitykset eivät tipahtaneet taivaalta sellaisenaan vaan kumpusivat ajan ihmisistä. Tulevat aikamatkaajamme olivat kuitenkin melko hiljaisia, joten kovin suurta ajatustenvaihtoa emme valitettavasti päässeet käymään ajan ja historian perimmäisistä kysymyksistä. 

Välillä olo oli kuin Torchwoodin rekrytointikiertueella, mutta ainakaan vielä ei ole uusia nimiä listalla. Nyt ei auta kai sitten muuta kuin yrittää toipua päivän ryminöistä ja alkaa pohtia purkuoperaatiota. Kyllä ne laukut jaksaa purkaa... sitten joskus. Nyt ensin sitä palauttavaa unta palloon. 

Kouluttamaan aikamatkaajia

Tardis-projekti taitaa olla nyt viikon verran hieman tauolla, koska velvollisuudet ja tosielämä kutsuvat. Lupauduimme historianelävöittäjäryhmämme L'Amusetten kanssa osallistumaan Vammalan lukion Aikamatkaaja-hankkeeseen opastamalla uudet aikamatkaajat 1600-1700-lukujen kiemuroihin. Lievästi sanottuna kihisen innosta päästessäni lukioon pitämään aikamatkaajakoulutusta. Toivottavasti opiskelijat ovat yhtä innoissaan.

Luvassa on oppitunti muodista ja pukeutumisesta, tanssitunti sekä pelisalonki, jossa nuoret aikamatkaajanalut saavat tutustua ajan peleihin. Onhan tärkeää tarvittaessa sulautua joukkoon, ja toisaalta on hyvä tuntea muodin historiaa, jotta harhaan joutuessaan osaa päätellä mahdollisen ajan ja paikan edes summittain ihmisten pukeutumisen perusteella. Jos käy niin hyvin, että päätyy aatelin tanssiaisiin, on hyvä osata edes perusaskelet ja käytännöt, jotta ei nolaa itseään täysin tanssilattialla tai herätä liiaksi huomiota. Ja luonnollisesti olisi erittäin kiusallista - joissain tapauksissa ehkä jopa vaarallista - tulla kynityksi pelipöydässä, jos taskussa ei satu olemaan lainkaan paikallista valuuttaa.

Ehkä näillä ja muutamilla muilla perusneuvoilla nuoret aikamatkaajamme selviävät hengissä ensimmäisillä harharetkillään siihen asti, että joku käy noutamassa heidät kotiin, tai kunnes he ovat oppineet selviämään ajan kuin ajan kiemuroissa kuin kalat vedessä.

Mutta nyt takaisin tanssioppaiden ja muiden aikalaislähteiden pariin, jottei tule saivarreltua niitä näitä. Aikaa on vähän, joten tiiviistä paketista on saatava mahdollisimman paljon irti.

Pahus, Tardis-tiimimme ihan oikeasti lähtee pitämään aikamatkaajakoulutusta! Niin jännittävää!

Kuva: Teemu Laukkarinen

PS. Muun muassa tätä on luvassa materiaalina. Soame Jenynsin ihana runo The Art of Dancing vuoden 1729 Lontoosta:
http://books.google.fi/books?id=-ws1AAAAMAAJ&pg=PA1&hl=fi&source=gbs_toc_r&cad=4#v=onepage&q&f=false