Enkeleitä pesuhuoneessa (uni)

Naureskelimme tyttöjen kanssa pukuhuoneessa tanssikeikan jälkeen ja riisuimme pukujamme. Helmat täyttivät pikkuisen huoneen, ja törmäilimme pehmoisesti toisiimme tunkiessamme toistemme ohi omien tavaroidemme luo. Nostin strutsinsulkaisen olkihatun päästäni ja laskin sen syrjään. Kiemurtelin muista vaatteistani ja viskoin ne huolimattomasti keoksi penkille, nykäisin kureliivin kasan päällimmäiseksi tuulettumaan, nappasin pyyhkeeni ja luikahdin pesuhuoneen puolelle.

Suihkuhuone oli yllättävän suuri ja kaikui hiljaa paljaiden jalkojeni läpsytyksestä, kun heitin pyyhkeen kaiteelle ja oioin kureliivissä jäykistynyttä selkääni. Muut melusivat vielä pukuhuoneessa, joten päätin käyttää rauhallisen hetken hyväkseni ja taapersin suihkun alle nauttimaan hiljaisuudesta. Viileä vesi tuntui taivaalliselta hikisen tanssimisen ja kuumissa vaatteissa pasteeraamisen jälkeen.

Ulkoa kadulta kuului lapsiperheiden ääniä, kun he kulkivat Kuninkaankatua. Minusta oli hassua, että suihkun ikkunat antoivat suoraan vilkkaalle kadulle, mutta kai ne olivat kuitenkin niin korkealla ja piilossa syreenipensaiden takana, ettei kadulta ollut suoraa näköyhteyttä pesutiloihin. Kurkistin varovasti ikkunasta nähdäkseni vossikan ajavan ohi. Selkäni takaa kuului iloinen pulputus, kun pari amusettea tuli sisään tavaroitaan kanniskellen.

"Onko täällä ikkuna? Saako noita verhoja paremmin kiinni?"

"Ei tästä kauheasti näy mitään, mutta kokeillaan..." tuumasin ja astuin takaisin ikkunan ääreen. Minulla oli ikävä tunne, että meitä katsottiin. Kurkistin ulos ikkunasta ja painoin kasvoni lasiin nähdäkseni mahdollisimman lähelle talon seinää siltä varalta, että joku hiippari piilottelisi ikkunan vieressä toivoen, ettemme näkisi häntä. Kauhusta kiljaisten pomppasin kauemmas ikkunasta. Kun pakottauduin siirtämään säikähtäneen katseeni uudestaan ikkunaan varmistaakseni, että en ollut nähnyt omiani - vaikka sitä syvästi toivoin - ikkunasta tuijottivat vääntyneet, kivettyneet kasvot. Tunnistin hahmon Hämeensillan Veronkantaja-patsaaksi. Ystäväni selkäni takana olivat vaienneet.

"Mikä tuo on?" paronitar kysyi inhoten. "Irvokasta."

"Eihän tuo voi olla...?" näpertäjämme toivoi samaa kuin minäkin.

"E-en tiedä. Siltä se vaikuttaa", vastasin täristen. Sydän pärisi korvissa.

Samassa pesuhuoneen ovi läimäistiin auki, ja Tohtori syöksyi huoneeseen liukastellen. Äänimeisseli ojossa ja tukka silmillä hän kompuroi kohti ikkunaa. "Katsokaa sitä!" hän käski.

Äkillisestä ja äänekkäästä sisääntulosta hämmentyneinä tuijotimme Tohtoria. Ystäväni kyhjöttivät pyyhkeittensä suojissa. Paronitar seurasi säikähtäneen näköisenä vieraan, hyvin sekavalta vaikuttavan miehen touhuja. Toinen ystävistäni käänsi kuuliaisesti katseensa ikkunaan.

"Tohtori!" kiljaisin itsekin säikähtäneenä ja vedin kädet suojakseni. "Et sinä voi rynnätä tänne! Me olemme alasti!"

Tohtori viskasi minulle pyyhkeeni vilkaisemattakaan minuun. "Tuossa, jos se sinua häiritsee. Sitä se ei ainakaan kiinnosta. Katso sitä!"

Katsoin ikkunaan ja kietouduin salamana pyyhkeeseeni. Nielin tyhjää. Ikkuna oli tyhjä. Jähmetyin paikoilleni.

"Juoskaa ja sulkekaa ovi!"

Kuulin, miten ystäväni juoksivat pesuhuoneen halki pukuhuoneeseen ja vetivät oven kiinni perässään. He alkoivat ajaa loppuja tyttöjä pois pukuhuoneesta. Piti poistua mahdollisimman nopeasti. Pesuhuoneessa oli hirviö.

"Missä se on? Mihin se meni? Eihän se voinut luovuttaa noin vain? Se meni pois! Se ei päässyt sisään. Se säikähti sinua", höpötin hädissäni kykenemättä liikkumaan. En uskaltanut kääntyä. Tuijotin vain ikkunaa, vaikka mieleni teki nähdä jokaikiseen suihkuhuoneen nurkkaan yhtä aikaa.

Tohtori seisoi edessäni ja katsoi minua tiiviisti. Hän pudisti hiljaa päätään. "Minä käskin sinun katsoa sitä, mutta et katsonut. Se pääsi sisään", hän sanoi hiljaa yhä irrottamatta silmiään minusta. Sinisessä rusetissaan hän näytti murheelliselta.

"Mihin se meni? Meidän pitää löytää se... Tohtori, mikä on? Miksi näytät tuolta?" ääneeni alkoi hiipiä paniikki tajutessani, että Tohtori ei katsonut minua vaan aivan aavistuksen ohitseni, juuri olkani taa. "Eihän se ole...? Auta, Tohtori. Minä en halua..." tuhersin pidätellen itkua.

"En voi sille enää mitään", Tohtori nieleskeli ja taisteli pitääkseen katseensa enkelissä. "Se sai sinut, olen pahoillani. Myöhästyin."

"Niitä on muitakin. Sillalla. Ne pitää pysäyttää", totesin hiljaa. Sanat olivat takertua kurkkuun. Minua pelotti, vaikka teoriassa tiesinkin, mitä seuraavaksi tapahtuisi. En kuitenkaan voinut tietää, millaista se tarkalleen olisi, minne päätyisin. "Sinun täytyy mennä. Ystäväni auttavat sinua. He ovat ehkä peloissaan, mutta selitä heille, niin he ymmärtävät. Ei minulla ole hätää."

Tohtori näytti etsivän sanoja, mutta niitä ei ollut. Hän tiesi, ettei voinut enää pelastaa minua.

Minua kylmäsi katsoa, miten Tohtori katsoi koko ajan ohitseni. En tiennyt, mikä minua olkani takana odotti, mutta Tohtori näki vain sen. Tunsin itseni näkymättömäksi. Pitkittyvä tilanne vain kasvatti levottomuuttani. "Tohtori", minä pyysin. "Katso minua ja mene sitten."

"En minä voi, minun pitää katsoa sitä, jottei se... sinä..."

"Et voi enää tehdä mitään. Sanoit jo, että se sai minut. Tahdon, että katsot minua vielä viimeisen kerran. Se auttaisi", puristin sanat suustani. Kohta tämä olisi ohi. Mätkähtäisin johonkin toiseen aikaan pelkässä pyyhkeessäni. Todellinen Venuksen syntymä - kaukana siitä.

Vastentahtoisesti Tohtori yritti kääntää katseensa minuun, muttei onnistunut kuin puolittain vilkaisemaan pitäen koko ajan enkeliä silmällä.

"Tohtori, katso minua!" parkaisin toivottomana.

Ja hän katsoi. Katsoi pahoillaan ja anteeksipyytävästi, niin surullisena hän katsoi. Näin kyynelet hänen poskillaan, kun hän pinkaisi kohti ovea, ja sitten kaikki katosi.