Loppiainen 1505

Loppiaisaamu valkeni kirpeässä talvisäässä, ja Hämeen linna hehkui punervana auringon kiivetessä kirkkaalle pakkastaivaalle. Oli vuosi 1505, ja linnaan oli kutsuttu hämäläistä rälssiväkeä ottamaan vastaan ja tervehtimään rouva Ingeborg Aakentytär Tottia, joka nyt leskeksi jäätyään saapui linnaan, joka Kokemäenkartanon lisäksi kuului hänen leskeneläkkeeseensä. Totta kai meidän piti päästä näkemään Ingeborg Tott! Niinpä luikahdimme väen sekaan tekemään käsitöitä ja tanssimaan. 

Kukapa epäilisi tanssijoita? Aina valmiina viihdyttämään rouvaa! Saimme siis kulkea melko vapaasti linnassa herättämättä sen enempää huomiota. Totta kai myös sulauduimme hyvin joukkoon: eihän kukaan voinut tuntea vielä Ingeborg-rouvan seurueessa saapuneiden kasvoja. Tosin tanssiminen ja seuran pitäminen rouvasväelle piti ainakin minut niin kiireisenä, etten juurikaan ehtinyt tutkia linnan syövereitä sen enempää, kun aikaa ei tahtonut löytyä syömisellekään. Nautin linnan kuhisevasta mutta silti niin hiljaisesta tunnelmasta. Linnan muurien suojissa ulkomaailma tuntui täysin vaimenevan jonnekin kauas, kauas pois, kun katseli ikkunoista siivilöityvää valoa.

Totta kai linnoihin kuuluu myös seikkailuja. Kaikki linnan portaikot ja sokkelot kutkuttivat seikkailijan mieltä. Muutaman mutkan matkalla ehdin jo eksyäkin, törmäsin palvelijoiden varusvarastoon ja putkahdin aivan vieraaseen saliin luullen kurvaavani kuninkaansaliin. Muutaman neidon voimin keräsimme rohkeutemme ja helmamme ja kipusimme arvoituksellisen näköiseen portaikkoon. Kapean, jyrkän portaikon päästä löytyi pieni, sievä huone, jonne iltapäivän aurinko paistoi kullankeltaisena. Tänne yksi neidoista oli kätkenyt toiset kenkänsä, tyttöressu. Ihastelimme aurinkoa ja toisesta ikkunasta avautuvaa kapeaa näkymää linnapihalle. Miten viihtyisä ja kaunis, pieni huone! Siellä kelpaisi asustaa.

Vaikka olisin voinut jäädä huoneeseen haaveilemaan monen monituiseksi tunniksi - viikoiksi! - aika oli kuitenkin armoton, ja meidän oli aika haihtua paikalta, ennen kuin rouva Ingeborg järjestäisi meille pestin linnasta. Silloin olisimme huomattavan pahasti nalkissa - etenkin, kun kävisi ilmi, ettemme olleetkaan taustaltamme aatelisia rälssitilallisia. Eritoten apulaiskirjuri vaikutti turhan innokkaalta toimessaan. Hän varmasti saisi selville totuuden meistä, kun ei löytäisi meitä kirjoista ja kansista.

Ennen kuin suoritimme tarkkaan harkitun ja huolellisesti suunnitellun katoamistempun sekavassa häröpallomuodostelmassa "Odottakaa! Älkää jättäkö!" -huutojen kera, minun piti kuitenkin yrittää selvittää vielä yksi linnan salaisuuksista. Huomioni oli aiemmin kiinnittänyt lukittu portti sokkeloissa kuninkaansalista rouvainkammariin. Lukittu portti tietää aina salaisuuksia! Mitä sen taa oli lukittu? Mitä mahtoi olla sen takaa laskeutuvien portaiden päässä? Kutkuttavia kysymyksiä. Suuri uteliaisuus villitsi mielikuvituksenkin laukkaan. Mitä tahdottiin pitää piilossa? Vai tahdottiinko linnan väkeä suojella joltain? Suojeliko portti jotain linnan väeltä? Kuikuillessani pienojen välistä pimeyteen katoavaan portaikkoon sisälläni heräsi myös terve jänistys: Olisinko todella uskaltanut laskeutua portaita ottamaan selvää, mitä alhaalla oli? Mahdollinen seikkailu kutkutti vatsanpohjaa ja veti puoleensa alas portaisiin.

Niin uteliaisuus vei voiton! Pikainen vilkuilu ympäriinsä, varameisseli vyöltä tarvepussukasta ja lukkoa avaamaan. Jännitys ja kiinni jäämisen vaara tärisyttivät niin, etten ollut löytää oikeita säätöjä. Hetken sohellettuani aloin lopulta tulla siihen tulokseen, että lukon oli pakko olla umpilukko. Olin jo kuulevinani apulaiskirjurin lähestyvät askeleet - hänellä oli tapana hiippailla niillä nurkilla, olihan kirjurin huone aivan lähistöllä - ja seurueemme teki lähtöä huhuillen vielä kadonneita lampaita, joten harmistuneena jätin puuhani ja kiiruhdin muiden perään saamatta koskaan tietää, mitä alhaalla oli. Ehkä virallisen, päivänvaloa kestävän selityksen voi etsiä linnan pohjapiirroksista.

Iltapäivän kuulas hämärä oli jo alkanut laskeutua, kun viimein liukastelimme mäkeä alas ja portista vallihaudan yli. Kaiken kaikkiaan piristävä, mukava päivä linnassa. Pääsimme jopa lähtemään kohti kotia, sillä aikakapselimme ovet eivät kaikkien odotusten vastaisesti olleetkaan jäätyneet kiinni, kuten aamulla. Kotiin päästyäni pientä aikaeroväsymystä on havaittavissa, ja toivon, että voimattomasta olosta huolimatta en onnistunut noukkimaan matkamuistoksi kunnollista keskiaikaista kuumetautia. Ei sitä aina tiedä, mitä kaiken maailman ruttoja linnan nurkissa vaanii.

PS. Murmeli löysi takan, ja hyvin pian minä löysin Murmelin takasta. Takka oli kuulemma yllättävän suuri ja siellä mahtui helposti seisomaan. Eihän siinä voinut kuin hymyillä, kun toinen myhäillä killitti takasta. On siinä meillä yksi takkatulen tyttö!