"Ihan pieni pyrähdys vain?" hihkaisin taakseni vielä varmistukseksi. "Ihanko oikeasti?"
"Mm, joo, joo... Kyllä sinä osaat. Mutta älä koske niihin... niihin nappuloihin siinä oikealla. Ne vilkkuvat. Ainakin niiden pitäisi. Minulla on siinä kesken... Äh, et sinä niitä tarvitse", kirjaansa uppoutunut Tohtori mutisi ajatuksissaan ja viittoili kirjasta vapaalla kädellään kuin selventäen, mihin nappuloihin ei saanut koskea. Silmät olivat lukulasien takana nauliutuneet kirjan kellastuneille sivuille, ja suu tapaili puoliääneen rivejä toisensa perään.
"Saisiko tuon vähän tarkemmin? Niin, siis mihin ei saa--" yritin kysyä selvennystä Tohtorin sangen epämääräiseen määritelmään nappuloista, joihin ei saanut koskea, mutta hän vain hätisteli minua huitoen kohti konsolihuonetta. Pyörittelin silmiäni ja juoksahdin pari askelta konsolihuoneen puolelle.
Huolestuneena liu'uin pysähdyksiin. Tuttu ja tasainen humina kuulosti erilaiselta. Tardis-parka krohisi ja rahisi raskaasti. Aivan kuin keuhkotautisen viimeiset hengenvedot olisivat kaikuneet konsolihuoneen seinistä. Roottori nousi ja laski vaivalloisesti. Jokin koneistossa kolahteli surullisesti. Huoli ja suru pusersivat rintaani: Tardis oli tuskissaan. Se humisi henkitoreissaan.
Syytä ei tarvinnut etsiä kaukaa. Raollaan olevalta ovelta johti tahmea vana suoraan konsolille. Kelmeänä hohtavan aikaroottorin suojalasi oli yltä päältä limaisten, kotiloiden ja katkarapujen risteymää muistuttavien ällötysten peitossa. Niiden punaruskea kuori oli pyöreän kotilomainen, noin rantapallon kokoinen. Kuoren uumenista valui simpukkamainen, lihaksikas jalka, jolla eläin pääasiallisesti näytti siirtävän itseään paikasta toiseen. Jalan ympärillä vipelsi useita pieniä rapumaisia jalkoja, joilla otus tutki ympäristöään, tarttui asioihin ja auttoi itseään esteiden yli. Tartuntaraajojensa avulla tuholaisia oli kiivennyt vapaina roikkuviin kaapeleihinkin.
Näkyä katsellen seisoin ja nieleskelin limaisten olentojen nostattamaa kuvotusta. Jotain pitäisi tehdä. Olentojen kauhisteleminen ei auttaisi asiaa. Huokaisin syvään. Tätä tämä oli. Tohtorin kanssa matkatessa sitä kohtasi toinen toistaan vastenmielisempiä olentoja, mutta sen ei saanut antaa häiritä. Ne olivat vain erilaisia verrattuna siihen, mitä olin Maassa oppinut pitämään miellyttävänä. Varmasti näilläkin otuksilla oli paikkansa universumissa: evoluutio oli antanut niille vain erilaisia ominaisuuksia selviytymiseen. Aprikoin, mahtoiko kyseessä olla älyllinen laji vai oliko kyse vain avaruustuholaisista. Se, etten pystynyt kommunikoimaan niiden kanssa, ei tarkoittanut, etteivätkö ne olisi voineet olla älyllisiä. Jopa rutkasti ihmistä älykkäämpiä ja kehittyneempiä. Toinen seikka, mikä minua kiinnosti tietää, oli se, olivatko ne potentiaalisesti vaarallisia. Tardikselle näyttivät olevan - entä minulle? Miten ne puolustautuisivat, jos yrittäisin estää niitä tekemästä Tardikselle sitä, mitä ne ikinä tekivätkään?
Kiersin konsolia turvalliseksi katsomani etäisyyden päästä ja korotin hieman ääntäni puhuakseni kotilo-olennoille. Tarkoitukseni oli myös tehdä läsnäoloni tiettäväksi ja nähdä, miten ne reagoisivat siihen. Eivät niin mitenkään. Mahtoivatko ne viestiä keskenään telepaattisesti? Vilkaisin varuillani konsolille hitaasti könyäviä olioita ja astuin äärimmäisen valppaana pikaisesti konsolin ääreen selvittääkseni asian. Naputtelin kiivaasti yrittäen etsiä telepatiakenttää samalla pitäen lähimpiä kotiloita visusti silmällä. Ei juurikaan mitään havaittavaa telepaattista toimintaa. Mutristin suutani mietteliäästi ja astuin kauemmas konsolista. Mieleeni ei tullut enää mitään muuta kuin jokin alkukantainen parviäly, jonka johdattelemana kotilot toimivat niin kuin toimivat ja toteuttivat viettejään. Nyt jokin ajoi niitä pakottavasti konsolin kimppuun.
Yksi toisensa jälkeen kuului matalia humahduksia, kun kotilot löysivät sopivan paikan ja jähmettyivät paikoilleen. Kuulosti siltä kuin olisimme menettäneet virtaa. Jos mahdollista, jähmettyneet kotilot reagoivat minuun vielä vähemmän kuin liikkuvat lajitoverinsa, jotka saattoivat värähtää, jos niitä tökkäsi, tai jopa vaihtaa suuntaa ja etsiä vaihtoehtoisen reitin, jos niiden liikkumisen eteenpäin esti. Jotkin kotiloista roikkuivat kaapeleista elottoman näköisinä. Näky oli aavemainen.
Yhtäkkiä tajusin, mitä tapahtui. Konsolin syrjällä kotilo rapsahti, ja sen uumenista käpertyi näkyviin jo paljon enemmän valtavan katkaravun näköinen olento. Kotilot koteloituivat ja imivät Tardiksesta virtaa muodonmuutokseensa! Tardis korahteli pahaenteisesti, kun yhä useammat kotilot lukkiutuivat sen virransyöttöjärjestelmään ja imivät sen energiaa itseensä loisten tavoin. Kyltymättömästi, välittämättä isännästään.
Ei kai tässä muukaan auttanut kuin ryhtyä hommiin. Marssin ovelle, vedin sen napakasti kiinni pimeän avaruuden edestä ja lukitsin huolella. "Tohtori?" korotin ääntäni tullakseni kuulluksi toisessa huoneessa asti. "Oletko jättänyt oven auki?"
"Mahdollisesti", kuului puolihuolimaton vastaus, joka kuulosti juuri sen verran myöntävältä, että olisin tyytyväinen, mutta jätti kuitenkin sen verran tulkinnanvaraa, jotten uskaltaisi lähteä läksyttämään häntä. Näin olisi lukurauha taattu. Tuhahdin ja kohautin olkiani. Selvä, ymmärsin vihjeen: en häiritsisi kesken lukemisen.
Pengoin esiin työkalupakin ja etsin käsiini taltan, jolla ryhdyin kampeamaan kotiloita lattialle. Vielä koteloitumattomat irtosivatkin vähemmillä ponnisteluilla, vaikka sitkeitä olivatkin. Yksi toisensa jälkeen ne kopsahtelivat lattialle. Pienet jalat viuhtoivat villisti ilmassa yrittäen löytää jotain, mihin tarttua ja minkä avulla kääntyä takaisin oikeinpäin. Minun kävi niitä sääliksi. Toisaalta kyseessä olivat joko ne tai Tardis, eikä valinta ollut vaikea. En kestänyt kuunnella Tardiksen vaikerointia ilman, että sydämeni olisi särkynyt. Kiireesti siirryin kotilolta toisen luo saadakseni kaikki liikkuvat yksilöt irti, jottei virransyöttöjärjestelmään pääsisi käsiksi enää yksikään kotilo lisää. Määrätietoisesti jatkoin puuhaani samalla, kun takaraivossani takoi kysymys: Mitä sitten? Miten saisin kotilot pysymään erossa konsolista?
Lattialta sinne ensimmäisenä viskaamani kotilo oli jo kurkottelemassa uutta otetta konsolin reunasta hilatakseen itsensä koteloitumisasemiin. Hyppäsin sen luo ja riuhtaisin sen irti konsolista. "Hei! Eipäs yritetä enää. Pysy sinä siellä nyt vain", huudahdin ja vaistomaisesti olin vetänyt taskustani äänimeisselin, jolla kotiloa osoitin. Ajatus juolahti mieleeni. Kotilohan vaikutti olevan suurimmaksi osaksi hyvin hyytelömäistä ainetta. Voisi kuvitella, että se olisi värähtelyille hyvin herkkää. Silmiäkään kotiloilla ei näyttänyt olevan, joten oletettavasti se ei suunnistanut ainakaan näkönsä perusteella, joten kuulo- ja tuntoaistit varmasti paikkaisivat puuttuvaa näköä. Äänihän on värähtelyä. Säädin meisseliä tuumaillen ja suuntasin sen sitten uudestaan kotiloon, joka oli keikauttanut itsensä taas jo jaloilleen. Lähetin voimakkaan äänipulssin sitä kohti toivoen, että se lamaannuttaisi olennon, mutta ei vahingoittaisi sitä pysyvästi. Toiveeni oli, että pulssi johtuisi kotilon pehmeän, hyytelömäisen ruumiin läpi kovan kuoren sisään ja poukkoilisi siellä voimistuen ja tehden kotilon olon sen verran epämukavaksi, ettei se pystyisi liikkumaan. Yllätyksekseni se toimi. Kotilo vetäytyi pikavauhtia kuoreensa ja jäi keikkumaan paikalleen. Riemuissani heilautin meisseliä laajassa kaaressa lamauttaen mahdollisimman suuren osan liikkuvista kotiloista.
Katselin tyytyväisenä kotiloiden kopsahtelemista lattialle. Valitettavasti sama jippo ei toiminut jo koteloituneisiin yksilöihin. Olin juuri tunkemassa äänimeisseliä takaisin taskuun ja kaivamassa talttaa esiin käydäkseni koteloituneiden yksilöiden kimppuun, kun viereeni konsolille läiskähti jotain limaista. Konsoli sihahti suivaantuneesti: Tardis ei selvästikään pitänyt siitä, että sen herkkiin virtapiireihin valui epämääräistä mömmöä. Astuin kauemmas tiiratakseni, mistä se oikein tuli, ja välttääkseni itse saamasta samanlaista satsia niskaani.
Roottorin lasia pitkin kivettyneiden lajitoveriensa joukossa ryömi vielä yksi sinnikäs yksilö. Se selvästi voi huonosti äänipulssin vuoksi ja valutti runsaasti limaista eritettä. Se oli vakaasti päättänyt koteloitua päästyään jo niin pitkälle. Se voisi kotelossaan toipua äänitärskystä. Se asettui paikoilleen kömmittyään yhden koteloituneen kaverinsa yli ja haki hyvää asentoa lukkiutuakseen virransyöttöjärjestelmään ja mässäilläkseen Tardiksen energialla.
Minulle tällainen sinnikyys merkitsi tahtojen taistelua. Katsotaanpas vain, kumpi tässä voittaa, senkin sinnikäs avaruusetana! Loikkasin konsolille - ja yritin olla astumatta minkään särkyvän päälle - ja kurotin kotiloa kohti nykäistäkseni sen alas. Olin kuitenkin liian lyhyt. Yritin huitoa sitä alas taltalla, mutta en osunut tarpeeksi lujaa. Kotilo vain jatkoi koteloitumispuuhiaan häiriöistä piittaamatta. Kotilo oli saatava alas. Tardis ei ehkä kestäisi enää yhtään loisivaa ahmattia lisää.
Kokeilin varovasti koteloitunutta kotiloa jalallani. Kestäisikö se, jos astuisin sen päälle ja käyttäisin sitä jalansijana? Kotilo ei hievahtanutkaan. Varoen astuin sen päälle. Ei mitään reaktiota. Tästä rohkaistuneena ponnistin itseni aikaroottorin lasia vasten ja ryhdyin kiipeämään käyttäen siihen muurautuneita kotiloita käden- ja jalansijoinani. Roottori näytti niin kauniilta, kun tuijotin sen sisään kasvot lasia vasten painettuina. Olisin voinut vain unohtua tuijottamaan sen sykkiviin syövereihin, ja varmasti olisin unohtunutkin, jos vaimea maiskahdus yläpuoleltani ei olisi havahduttanut minua takaisin todellisuuteen. Ponnistin ja loikkasin kotiloa kohti. Kiedoin molemmat käteni sen ympärille, ja rojahdimme kumpikin lattialle. Viskasin raivostuneen kotilon sylistäni ja hätäisesti suuntasin äänipulssin sitä kohti. Kotilo tutisi raivokkaasti, mutta hyytyi sitten niille sijoilleen. Kontillani lattialla huohotin raskaasti. Vilkaisin silti yhä kotiloiden peitossa olevaa konsolia. Ei auttanut kuin jatkaa.
Väänsin kotiloita irti taltalla. Hyvin nopeasti minulle tuli hiki ja opin, etteivät kotilot pitäneet siitä, että niitä yritettiin väkivaltaisesti irrottaa koteloitumissijoiltaan kesken ravinnonoton. Lasisilta pinnoilta ne oli vielä mahdollista saada irti, ja keskityinkin niihin varoen naarmuttamasta konsolin lasia taltalla. En tahtoisi kuulla siitä jälkeenpäin kuittailuja Tohtorilta. Tardiksenkin olo tuntui helpottavan sitä mukaa, kun kotiloita kolisi lattialle. Se antoi minulle pontta jatkaa raskasta rupeamaani. Siirtyessäni kotilolta toiselle huomasin taputtelevani ja silitteleväni konsolia rohkaisevasti ja höpötteleväni: "Jaksa vielä vähän. Ei enää montaa. Sinnittele vielä, kultapieni." Vilkaisin olkani yli varmistaakseni, ettei Tohtori seissyt selkäni takana kuulemassa, kun puhuin pehmoisia Tardikselle. Helpotuksekseni olin yhä yksin ja hymyilin salaa konsolille pyyhkien kuivunutta limaa sen pinnalta hellästi. "No niin, jatketaanpas sitten." Mietin, että konsoli tarvitsisi perusteellista puunausta, kunhan kotilot olisi vain saatu kärrättyä pois.
Suoraan kaapeleihin takertuneet kotilot olivatkin hankalampia. Niitä en saanut millään irtoamaan. Niiden ote oli liian tiukka. Kiskoin ja riuhdoin voimien takaa, mutta kotilon ote piti ja kauhukseni kaapeli näytti kipinöivän ja repeävän. Terveempi humina, josta olin jo ehtinyt iloita, sai heti ilkeän särön sointiinsa. Katselin kaapeleissa roikkuvia kotiloita taistellen avuttomuudentunnetta vastaan. Mikä nyt neuvoksi? Kotilot olivat kuin sulautuneet kaapeleihin, ja niitä oli mahdoton irrottaa vahingoittamatta kaapeleita. Huomattuaan niihin kohdistuneet iskut ja irrotusyritykset kotilot tuntuivat yhä aggressiivisemmin tarrautuvan Tardikseen ja imevän sitä kuiviin yhä kiivaammin. Koetin kokeeksi vääntää toista kotiloa irti, mutta tulos oli sama: kotilo liimautui kaapeliin entistä tiukemmin ja kaapeli näytti irtoavan saaden Tardis-paran valittamaan.
Vaihtoehdot olivat vähissä. Joko antaisin kotiloiden olla ja toivoisin, että Tardis selviytyisi niistä, tai irrottaisin kaapelit kotiloineen vapauttaakseni Tardiksen piinaajistaan. Tardis näytti voivan olosuhteisiin nähden hyvin. Hiljalleen se toipui ahneista vieraista virransyöttöjärjestelmässään, mutta vaikutti vielä jokseenkin alavireiseltä. Eikä ihme, sillä kaapeleissa killui yhä kosolti ahneita virranimijöitä iilimatojen lailla. Jos olisin hyvin, hyvin varovainen...
Marssin oikopäätä varastoon, jossa olin nähnyt erinäistä romua, jota Tohtori oli kutsunut varaosiksi. Seassa oli myös metritolkulla virtakaapelia, jonka kiskoa ähelsin perässäni konsolihuoneeseen. Napsautin työkaluvyön paikoilleen, nostin kaapelivyyhdin olalleni ja kiilasin voimapihdit kainaloon. Vaapuin kantamuksineni konsolin ääreen. Toivoin, että tiesin, mitä olin tekemässä. Äänimeisselillä katkaisin virran yhdestä osasta järjestelmää ja ohjasin sen kiertämään toista kautta. Tardis ujelsi ontosti. Aivan kuin tuuli olisi ulvonut vuoristossa. "Tiedän, tämä ei tunnu kivalta. Yritä kestää. Koetan olla nopea, tämä ei kestä kauaa", puhelin alukselle ja istuin selkä konsoliin nojaten pätkä kaapelia jalkojeni väliin puristettuna. Voimapihdeillä katkaisin sen ja heitin pätkän kivettyneine kotiloineen syrjään. Purin vyyhdiltä sopivan mittaisen pätkän uutta kaapelia ja aloin sovitella sitä paikoilleen. "Katsotaanpas, tähänkö tämä tuli? Niin, kokeillaan. Onko nyt hyvin?" jutustelin kiinnittäessäni kaapelia liittimillä paikoilleen. Vilautin liitoksille vielä äänimeisseliä ja palautin virran. "Miltä tuntuu?" kysyin ja nojasin takaraivoani konsolin reunaan kuulostellen aluksen äänimaailmaa. Harmonisoituneemman huminan seassa kuului kevyt, heleä liverrys. "Niin sitä pitää, tyttöseni", hihkaisin ja ponkaisin innoissani pystyyn.
Nappasin uuden vyyhdin kaapelia olalleni. Jännityksestä täristen kiiruhdin lähimmälle puumaiselle pylväälle ja heilautin jalkani sen haaraan. Vilkaisin ylös ja lähdin äänimeisseli hampaissani kiipeämään vaivalloisesti kiroten sileää pintaa. Mutta mikään ei voinut minua enää pysäyttää! Olin löytänyt keinon auttaa Tardista ja päästää se loisijoistaan.
Hitaasti hinasin itseni ja kaapelikeräni konsolihuoneen katonrajaan. Löysin sopivan palkin, jolle hivuttauduin istumaan ja jota pitkin hilasin itseni aivan aikaroottorin tuntumaan. Katselin tyhjän päällä heiluvia jalkojani. Korkeuksissani olin haljeta onnesta. Ihailin kaareutuvia pintoja, kuuntelin hiljaista raksutusta, laitteiston viserrystä ja Tardiksen hengitystä. Saatoin melkein kuulla, miten meri kuiskaili ja aallot murtuivat korallimaisiin rakenteisiin. En ollut uskoa, että todella olin niin onnekas, että istuin kattopalkin päällä ihastelemassa tätä upeaa alusta, joka sykki ympärilläni. Hymy levisi väkisinkin korvasta korvaan. Ja että minä vielä osasin korjatakin tätä alusta, ajattelin onnellisena ja tartuin seuraavaan kaapeliin, josta katkaisin virran. Keplottelin voimapihdit jälleen esiin, ja irti leikattu kaapeli putosi ryminällä lattialle.
Samassa Tohtori pisti päänsä konsolihuoneen puolelle kulmat rutussa kolinaa ihmetellen. Nähdessään boan paksuisen kaapelin katkottuna lattialla hän astui peremmälle ja keksi viimein katsoa ylös. Heilautin hänelle kättäni hymyillen. "Hei!"
"Mitä ihmettä oikein puuhaat?" Tohtori taivasteli yhä kulmat tiukasti kurtussa. Hän varjosti silmiä kädellään tähytessään katonrajaan suu tuttuun tapaansa ihmetyksestä auki. "Mitä sinä siellä teet?"
"Mutanttikatkaravut ovat koteloituneet virransyöttöjärjestelmään", selitin ja toivoin, että Tohtori kertoisi, mistä otuksista oikeasti oli kyse. "Pakko leikata ne irti ja uusia kaapeleita. Ei niitä saa muuten irti."
Tohtori antoi katseensa kiertää hiljaa pitkin lattiaa lojuvissa kotiloissa. Hän näytti aavistuksen kiusaantuneelta. Aivan kuin hän olisi unohtanut jotain, mitä oli luvannut tehdä - kerätä tunkkaiset sukat konsolin alta tai tuulettaa järjestelmää - ja siksi nyt lattia lainehti tuholaisten peitossa. "Ai, jaa, niin, noita... Niitä tulee aina välillä", hän sanoi vältellen, tavoitellen arkipäiväistä sävyä.
Selvästi hän vähätteli tilanteen vakavuutta ja yritti saada virransyöjäkotiloiden hyökkäyksen kuulostamaan jotenkin tavanomaiselta sattumukselta matkoilla halki ajan ja avaruuden. Tällaista sattuu aina välillä, mutta ethän sinä sitä voi vielä tietää. Niin hän minulle tuntui koettavan uskotella pörröttäessään kiusaantuneena takaraivoaan. Voisin kysellä lisää myöhemmin. Nyt olin liian hyvällä tuulella alkaakseni inttää rehellisiä vastauksia Tohtorilta, joka niitä ei tahtonut heti kertoa. Eivätkä työt vielä loppuneet.
"Tuletko auttamaan?" kysäisin hyväntuulisesti ja heiluttelin koipiani palkin päällä tiiraten alas Tohtoriin. Selitin lyhyesti, mitä olin tekemässä ja miksi.
Hetken Tohtori mietti selostustani, mutta totesi sitten: "Kuulostaa hyvältä. Näytät pärjäävän ihan hyvin. Taidan mennä hakemaan kahvia." Niine hyvineen hän kääntyi, potkaisi yhtä kotiloa kevyesti ja poistui mutisten jotain, että hän kyllä korjaisi kotilot sitten pois, kun olisin valmis. Hän kuulosti harmistuneelta ja sadattelevan itsekseen, että näin oli päässyt käymään. Olisi vain pitänyt muistaa tehdä niitä huoltotöitä säännöllisesti...
"Mm, joo, joo... Kyllä sinä osaat. Mutta älä koske niihin... niihin nappuloihin siinä oikealla. Ne vilkkuvat. Ainakin niiden pitäisi. Minulla on siinä kesken... Äh, et sinä niitä tarvitse", kirjaansa uppoutunut Tohtori mutisi ajatuksissaan ja viittoili kirjasta vapaalla kädellään kuin selventäen, mihin nappuloihin ei saanut koskea. Silmät olivat lukulasien takana nauliutuneet kirjan kellastuneille sivuille, ja suu tapaili puoliääneen rivejä toisensa perään.
"Saisiko tuon vähän tarkemmin? Niin, siis mihin ei saa--" yritin kysyä selvennystä Tohtorin sangen epämääräiseen määritelmään nappuloista, joihin ei saanut koskea, mutta hän vain hätisteli minua huitoen kohti konsolihuonetta. Pyörittelin silmiäni ja juoksahdin pari askelta konsolihuoneen puolelle.
Huolestuneena liu'uin pysähdyksiin. Tuttu ja tasainen humina kuulosti erilaiselta. Tardis-parka krohisi ja rahisi raskaasti. Aivan kuin keuhkotautisen viimeiset hengenvedot olisivat kaikuneet konsolihuoneen seinistä. Roottori nousi ja laski vaivalloisesti. Jokin koneistossa kolahteli surullisesti. Huoli ja suru pusersivat rintaani: Tardis oli tuskissaan. Se humisi henkitoreissaan.
Syytä ei tarvinnut etsiä kaukaa. Raollaan olevalta ovelta johti tahmea vana suoraan konsolille. Kelmeänä hohtavan aikaroottorin suojalasi oli yltä päältä limaisten, kotiloiden ja katkarapujen risteymää muistuttavien ällötysten peitossa. Niiden punaruskea kuori oli pyöreän kotilomainen, noin rantapallon kokoinen. Kuoren uumenista valui simpukkamainen, lihaksikas jalka, jolla eläin pääasiallisesti näytti siirtävän itseään paikasta toiseen. Jalan ympärillä vipelsi useita pieniä rapumaisia jalkoja, joilla otus tutki ympäristöään, tarttui asioihin ja auttoi itseään esteiden yli. Tartuntaraajojensa avulla tuholaisia oli kiivennyt vapaina roikkuviin kaapeleihinkin.
Näkyä katsellen seisoin ja nieleskelin limaisten olentojen nostattamaa kuvotusta. Jotain pitäisi tehdä. Olentojen kauhisteleminen ei auttaisi asiaa. Huokaisin syvään. Tätä tämä oli. Tohtorin kanssa matkatessa sitä kohtasi toinen toistaan vastenmielisempiä olentoja, mutta sen ei saanut antaa häiritä. Ne olivat vain erilaisia verrattuna siihen, mitä olin Maassa oppinut pitämään miellyttävänä. Varmasti näilläkin otuksilla oli paikkansa universumissa: evoluutio oli antanut niille vain erilaisia ominaisuuksia selviytymiseen. Aprikoin, mahtoiko kyseessä olla älyllinen laji vai oliko kyse vain avaruustuholaisista. Se, etten pystynyt kommunikoimaan niiden kanssa, ei tarkoittanut, etteivätkö ne olisi voineet olla älyllisiä. Jopa rutkasti ihmistä älykkäämpiä ja kehittyneempiä. Toinen seikka, mikä minua kiinnosti tietää, oli se, olivatko ne potentiaalisesti vaarallisia. Tardikselle näyttivät olevan - entä minulle? Miten ne puolustautuisivat, jos yrittäisin estää niitä tekemästä Tardikselle sitä, mitä ne ikinä tekivätkään?
Kiersin konsolia turvalliseksi katsomani etäisyyden päästä ja korotin hieman ääntäni puhuakseni kotilo-olennoille. Tarkoitukseni oli myös tehdä läsnäoloni tiettäväksi ja nähdä, miten ne reagoisivat siihen. Eivät niin mitenkään. Mahtoivatko ne viestiä keskenään telepaattisesti? Vilkaisin varuillani konsolille hitaasti könyäviä olioita ja astuin äärimmäisen valppaana pikaisesti konsolin ääreen selvittääkseni asian. Naputtelin kiivaasti yrittäen etsiä telepatiakenttää samalla pitäen lähimpiä kotiloita visusti silmällä. Ei juurikaan mitään havaittavaa telepaattista toimintaa. Mutristin suutani mietteliäästi ja astuin kauemmas konsolista. Mieleeni ei tullut enää mitään muuta kuin jokin alkukantainen parviäly, jonka johdattelemana kotilot toimivat niin kuin toimivat ja toteuttivat viettejään. Nyt jokin ajoi niitä pakottavasti konsolin kimppuun.
Yksi toisensa jälkeen kuului matalia humahduksia, kun kotilot löysivät sopivan paikan ja jähmettyivät paikoilleen. Kuulosti siltä kuin olisimme menettäneet virtaa. Jos mahdollista, jähmettyneet kotilot reagoivat minuun vielä vähemmän kuin liikkuvat lajitoverinsa, jotka saattoivat värähtää, jos niitä tökkäsi, tai jopa vaihtaa suuntaa ja etsiä vaihtoehtoisen reitin, jos niiden liikkumisen eteenpäin esti. Jotkin kotiloista roikkuivat kaapeleista elottoman näköisinä. Näky oli aavemainen.
Yhtäkkiä tajusin, mitä tapahtui. Konsolin syrjällä kotilo rapsahti, ja sen uumenista käpertyi näkyviin jo paljon enemmän valtavan katkaravun näköinen olento. Kotilot koteloituivat ja imivät Tardiksesta virtaa muodonmuutokseensa! Tardis korahteli pahaenteisesti, kun yhä useammat kotilot lukkiutuivat sen virransyöttöjärjestelmään ja imivät sen energiaa itseensä loisten tavoin. Kyltymättömästi, välittämättä isännästään.
Ei kai tässä muukaan auttanut kuin ryhtyä hommiin. Marssin ovelle, vedin sen napakasti kiinni pimeän avaruuden edestä ja lukitsin huolella. "Tohtori?" korotin ääntäni tullakseni kuulluksi toisessa huoneessa asti. "Oletko jättänyt oven auki?"
"Mahdollisesti", kuului puolihuolimaton vastaus, joka kuulosti juuri sen verran myöntävältä, että olisin tyytyväinen, mutta jätti kuitenkin sen verran tulkinnanvaraa, jotten uskaltaisi lähteä läksyttämään häntä. Näin olisi lukurauha taattu. Tuhahdin ja kohautin olkiani. Selvä, ymmärsin vihjeen: en häiritsisi kesken lukemisen.
Pengoin esiin työkalupakin ja etsin käsiini taltan, jolla ryhdyin kampeamaan kotiloita lattialle. Vielä koteloitumattomat irtosivatkin vähemmillä ponnisteluilla, vaikka sitkeitä olivatkin. Yksi toisensa jälkeen ne kopsahtelivat lattialle. Pienet jalat viuhtoivat villisti ilmassa yrittäen löytää jotain, mihin tarttua ja minkä avulla kääntyä takaisin oikeinpäin. Minun kävi niitä sääliksi. Toisaalta kyseessä olivat joko ne tai Tardis, eikä valinta ollut vaikea. En kestänyt kuunnella Tardiksen vaikerointia ilman, että sydämeni olisi särkynyt. Kiireesti siirryin kotilolta toisen luo saadakseni kaikki liikkuvat yksilöt irti, jottei virransyöttöjärjestelmään pääsisi käsiksi enää yksikään kotilo lisää. Määrätietoisesti jatkoin puuhaani samalla, kun takaraivossani takoi kysymys: Mitä sitten? Miten saisin kotilot pysymään erossa konsolista?
Lattialta sinne ensimmäisenä viskaamani kotilo oli jo kurkottelemassa uutta otetta konsolin reunasta hilatakseen itsensä koteloitumisasemiin. Hyppäsin sen luo ja riuhtaisin sen irti konsolista. "Hei! Eipäs yritetä enää. Pysy sinä siellä nyt vain", huudahdin ja vaistomaisesti olin vetänyt taskustani äänimeisselin, jolla kotiloa osoitin. Ajatus juolahti mieleeni. Kotilohan vaikutti olevan suurimmaksi osaksi hyvin hyytelömäistä ainetta. Voisi kuvitella, että se olisi värähtelyille hyvin herkkää. Silmiäkään kotiloilla ei näyttänyt olevan, joten oletettavasti se ei suunnistanut ainakaan näkönsä perusteella, joten kuulo- ja tuntoaistit varmasti paikkaisivat puuttuvaa näköä. Äänihän on värähtelyä. Säädin meisseliä tuumaillen ja suuntasin sen sitten uudestaan kotiloon, joka oli keikauttanut itsensä taas jo jaloilleen. Lähetin voimakkaan äänipulssin sitä kohti toivoen, että se lamaannuttaisi olennon, mutta ei vahingoittaisi sitä pysyvästi. Toiveeni oli, että pulssi johtuisi kotilon pehmeän, hyytelömäisen ruumiin läpi kovan kuoren sisään ja poukkoilisi siellä voimistuen ja tehden kotilon olon sen verran epämukavaksi, ettei se pystyisi liikkumaan. Yllätyksekseni se toimi. Kotilo vetäytyi pikavauhtia kuoreensa ja jäi keikkumaan paikalleen. Riemuissani heilautin meisseliä laajassa kaaressa lamauttaen mahdollisimman suuren osan liikkuvista kotiloista.
Katselin tyytyväisenä kotiloiden kopsahtelemista lattialle. Valitettavasti sama jippo ei toiminut jo koteloituneisiin yksilöihin. Olin juuri tunkemassa äänimeisseliä takaisin taskuun ja kaivamassa talttaa esiin käydäkseni koteloituneiden yksilöiden kimppuun, kun viereeni konsolille läiskähti jotain limaista. Konsoli sihahti suivaantuneesti: Tardis ei selvästikään pitänyt siitä, että sen herkkiin virtapiireihin valui epämääräistä mömmöä. Astuin kauemmas tiiratakseni, mistä se oikein tuli, ja välttääkseni itse saamasta samanlaista satsia niskaani.
Roottorin lasia pitkin kivettyneiden lajitoveriensa joukossa ryömi vielä yksi sinnikäs yksilö. Se selvästi voi huonosti äänipulssin vuoksi ja valutti runsaasti limaista eritettä. Se oli vakaasti päättänyt koteloitua päästyään jo niin pitkälle. Se voisi kotelossaan toipua äänitärskystä. Se asettui paikoilleen kömmittyään yhden koteloituneen kaverinsa yli ja haki hyvää asentoa lukkiutuakseen virransyöttöjärjestelmään ja mässäilläkseen Tardiksen energialla.
Minulle tällainen sinnikyys merkitsi tahtojen taistelua. Katsotaanpas vain, kumpi tässä voittaa, senkin sinnikäs avaruusetana! Loikkasin konsolille - ja yritin olla astumatta minkään särkyvän päälle - ja kurotin kotiloa kohti nykäistäkseni sen alas. Olin kuitenkin liian lyhyt. Yritin huitoa sitä alas taltalla, mutta en osunut tarpeeksi lujaa. Kotilo vain jatkoi koteloitumispuuhiaan häiriöistä piittaamatta. Kotilo oli saatava alas. Tardis ei ehkä kestäisi enää yhtään loisivaa ahmattia lisää.
Kokeilin varovasti koteloitunutta kotiloa jalallani. Kestäisikö se, jos astuisin sen päälle ja käyttäisin sitä jalansijana? Kotilo ei hievahtanutkaan. Varoen astuin sen päälle. Ei mitään reaktiota. Tästä rohkaistuneena ponnistin itseni aikaroottorin lasia vasten ja ryhdyin kiipeämään käyttäen siihen muurautuneita kotiloita käden- ja jalansijoinani. Roottori näytti niin kauniilta, kun tuijotin sen sisään kasvot lasia vasten painettuina. Olisin voinut vain unohtua tuijottamaan sen sykkiviin syövereihin, ja varmasti olisin unohtunutkin, jos vaimea maiskahdus yläpuoleltani ei olisi havahduttanut minua takaisin todellisuuteen. Ponnistin ja loikkasin kotiloa kohti. Kiedoin molemmat käteni sen ympärille, ja rojahdimme kumpikin lattialle. Viskasin raivostuneen kotilon sylistäni ja hätäisesti suuntasin äänipulssin sitä kohti. Kotilo tutisi raivokkaasti, mutta hyytyi sitten niille sijoilleen. Kontillani lattialla huohotin raskaasti. Vilkaisin silti yhä kotiloiden peitossa olevaa konsolia. Ei auttanut kuin jatkaa.
Väänsin kotiloita irti taltalla. Hyvin nopeasti minulle tuli hiki ja opin, etteivät kotilot pitäneet siitä, että niitä yritettiin väkivaltaisesti irrottaa koteloitumissijoiltaan kesken ravinnonoton. Lasisilta pinnoilta ne oli vielä mahdollista saada irti, ja keskityinkin niihin varoen naarmuttamasta konsolin lasia taltalla. En tahtoisi kuulla siitä jälkeenpäin kuittailuja Tohtorilta. Tardiksenkin olo tuntui helpottavan sitä mukaa, kun kotiloita kolisi lattialle. Se antoi minulle pontta jatkaa raskasta rupeamaani. Siirtyessäni kotilolta toiselle huomasin taputtelevani ja silitteleväni konsolia rohkaisevasti ja höpötteleväni: "Jaksa vielä vähän. Ei enää montaa. Sinnittele vielä, kultapieni." Vilkaisin olkani yli varmistaakseni, ettei Tohtori seissyt selkäni takana kuulemassa, kun puhuin pehmoisia Tardikselle. Helpotuksekseni olin yhä yksin ja hymyilin salaa konsolille pyyhkien kuivunutta limaa sen pinnalta hellästi. "No niin, jatketaanpas sitten." Mietin, että konsoli tarvitsisi perusteellista puunausta, kunhan kotilot olisi vain saatu kärrättyä pois.
Suoraan kaapeleihin takertuneet kotilot olivatkin hankalampia. Niitä en saanut millään irtoamaan. Niiden ote oli liian tiukka. Kiskoin ja riuhdoin voimien takaa, mutta kotilon ote piti ja kauhukseni kaapeli näytti kipinöivän ja repeävän. Terveempi humina, josta olin jo ehtinyt iloita, sai heti ilkeän särön sointiinsa. Katselin kaapeleissa roikkuvia kotiloita taistellen avuttomuudentunnetta vastaan. Mikä nyt neuvoksi? Kotilot olivat kuin sulautuneet kaapeleihin, ja niitä oli mahdoton irrottaa vahingoittamatta kaapeleita. Huomattuaan niihin kohdistuneet iskut ja irrotusyritykset kotilot tuntuivat yhä aggressiivisemmin tarrautuvan Tardikseen ja imevän sitä kuiviin yhä kiivaammin. Koetin kokeeksi vääntää toista kotiloa irti, mutta tulos oli sama: kotilo liimautui kaapeliin entistä tiukemmin ja kaapeli näytti irtoavan saaden Tardis-paran valittamaan.
Vaihtoehdot olivat vähissä. Joko antaisin kotiloiden olla ja toivoisin, että Tardis selviytyisi niistä, tai irrottaisin kaapelit kotiloineen vapauttaakseni Tardiksen piinaajistaan. Tardis näytti voivan olosuhteisiin nähden hyvin. Hiljalleen se toipui ahneista vieraista virransyöttöjärjestelmässään, mutta vaikutti vielä jokseenkin alavireiseltä. Eikä ihme, sillä kaapeleissa killui yhä kosolti ahneita virranimijöitä iilimatojen lailla. Jos olisin hyvin, hyvin varovainen...
Marssin oikopäätä varastoon, jossa olin nähnyt erinäistä romua, jota Tohtori oli kutsunut varaosiksi. Seassa oli myös metritolkulla virtakaapelia, jonka kiskoa ähelsin perässäni konsolihuoneeseen. Napsautin työkaluvyön paikoilleen, nostin kaapelivyyhdin olalleni ja kiilasin voimapihdit kainaloon. Vaapuin kantamuksineni konsolin ääreen. Toivoin, että tiesin, mitä olin tekemässä. Äänimeisselillä katkaisin virran yhdestä osasta järjestelmää ja ohjasin sen kiertämään toista kautta. Tardis ujelsi ontosti. Aivan kuin tuuli olisi ulvonut vuoristossa. "Tiedän, tämä ei tunnu kivalta. Yritä kestää. Koetan olla nopea, tämä ei kestä kauaa", puhelin alukselle ja istuin selkä konsoliin nojaten pätkä kaapelia jalkojeni väliin puristettuna. Voimapihdeillä katkaisin sen ja heitin pätkän kivettyneine kotiloineen syrjään. Purin vyyhdiltä sopivan mittaisen pätkän uutta kaapelia ja aloin sovitella sitä paikoilleen. "Katsotaanpas, tähänkö tämä tuli? Niin, kokeillaan. Onko nyt hyvin?" jutustelin kiinnittäessäni kaapelia liittimillä paikoilleen. Vilautin liitoksille vielä äänimeisseliä ja palautin virran. "Miltä tuntuu?" kysyin ja nojasin takaraivoani konsolin reunaan kuulostellen aluksen äänimaailmaa. Harmonisoituneemman huminan seassa kuului kevyt, heleä liverrys. "Niin sitä pitää, tyttöseni", hihkaisin ja ponkaisin innoissani pystyyn.
Nappasin uuden vyyhdin kaapelia olalleni. Jännityksestä täristen kiiruhdin lähimmälle puumaiselle pylväälle ja heilautin jalkani sen haaraan. Vilkaisin ylös ja lähdin äänimeisseli hampaissani kiipeämään vaivalloisesti kiroten sileää pintaa. Mutta mikään ei voinut minua enää pysäyttää! Olin löytänyt keinon auttaa Tardista ja päästää se loisijoistaan.
Hitaasti hinasin itseni ja kaapelikeräni konsolihuoneen katonrajaan. Löysin sopivan palkin, jolle hivuttauduin istumaan ja jota pitkin hilasin itseni aivan aikaroottorin tuntumaan. Katselin tyhjän päällä heiluvia jalkojani. Korkeuksissani olin haljeta onnesta. Ihailin kaareutuvia pintoja, kuuntelin hiljaista raksutusta, laitteiston viserrystä ja Tardiksen hengitystä. Saatoin melkein kuulla, miten meri kuiskaili ja aallot murtuivat korallimaisiin rakenteisiin. En ollut uskoa, että todella olin niin onnekas, että istuin kattopalkin päällä ihastelemassa tätä upeaa alusta, joka sykki ympärilläni. Hymy levisi väkisinkin korvasta korvaan. Ja että minä vielä osasin korjatakin tätä alusta, ajattelin onnellisena ja tartuin seuraavaan kaapeliin, josta katkaisin virran. Keplottelin voimapihdit jälleen esiin, ja irti leikattu kaapeli putosi ryminällä lattialle.
Samassa Tohtori pisti päänsä konsolihuoneen puolelle kulmat rutussa kolinaa ihmetellen. Nähdessään boan paksuisen kaapelin katkottuna lattialla hän astui peremmälle ja keksi viimein katsoa ylös. Heilautin hänelle kättäni hymyillen. "Hei!"
"Mitä ihmettä oikein puuhaat?" Tohtori taivasteli yhä kulmat tiukasti kurtussa. Hän varjosti silmiä kädellään tähytessään katonrajaan suu tuttuun tapaansa ihmetyksestä auki. "Mitä sinä siellä teet?"
"Mutanttikatkaravut ovat koteloituneet virransyöttöjärjestelmään", selitin ja toivoin, että Tohtori kertoisi, mistä otuksista oikeasti oli kyse. "Pakko leikata ne irti ja uusia kaapeleita. Ei niitä saa muuten irti."
Tohtori antoi katseensa kiertää hiljaa pitkin lattiaa lojuvissa kotiloissa. Hän näytti aavistuksen kiusaantuneelta. Aivan kuin hän olisi unohtanut jotain, mitä oli luvannut tehdä - kerätä tunkkaiset sukat konsolin alta tai tuulettaa järjestelmää - ja siksi nyt lattia lainehti tuholaisten peitossa. "Ai, jaa, niin, noita... Niitä tulee aina välillä", hän sanoi vältellen, tavoitellen arkipäiväistä sävyä.
Selvästi hän vähätteli tilanteen vakavuutta ja yritti saada virransyöjäkotiloiden hyökkäyksen kuulostamaan jotenkin tavanomaiselta sattumukselta matkoilla halki ajan ja avaruuden. Tällaista sattuu aina välillä, mutta ethän sinä sitä voi vielä tietää. Niin hän minulle tuntui koettavan uskotella pörröttäessään kiusaantuneena takaraivoaan. Voisin kysellä lisää myöhemmin. Nyt olin liian hyvällä tuulella alkaakseni inttää rehellisiä vastauksia Tohtorilta, joka niitä ei tahtonut heti kertoa. Eivätkä työt vielä loppuneet.
"Tuletko auttamaan?" kysäisin hyväntuulisesti ja heiluttelin koipiani palkin päällä tiiraten alas Tohtoriin. Selitin lyhyesti, mitä olin tekemässä ja miksi.
Hetken Tohtori mietti selostustani, mutta totesi sitten: "Kuulostaa hyvältä. Näytät pärjäävän ihan hyvin. Taidan mennä hakemaan kahvia." Niine hyvineen hän kääntyi, potkaisi yhtä kotiloa kevyesti ja poistui mutisten jotain, että hän kyllä korjaisi kotilot sitten pois, kun olisin valmis. Hän kuulosti harmistuneelta ja sadattelevan itsekseen, että näin oli päässyt käymään. Olisi vain pitänyt muistaa tehdä niitä huoltotöitä säännöllisesti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti