Geenilabra, näkymättömän Tardiksen tapaus ja kummallinen auringonlasku sen sijaan jäivät selvimmin mieleen, ja niissä sentään tuntui olevan edes ripaus jotain järkeä.
- - - - - - -
Vieraisilla geenilabrassa
Laitteet hurisivat hämärässä, ja vihreinä ja punaisina sykkivät valot liikkuivat valtavissa lasiputkissa. Tuijottelin näitä putkia kummissani. Ne näyttivät suurilta kapseleilta, joihin mahtuisi helposti ihminen. Ne seisoivat tyhjinä jalustoilla hajanaisissa riveissä ja rykelmissä. Onneksi niistä jokainen oli tyhjä. Rauhattomana odotin, että Tohtori saisi asiansa hoidettua ja tongittua esiin tarvitsemansa. Hän hääräsi tiiviisti keskittyneenä erään pöydän ylle kumartuneena hieman kauempana. Olisin jo halunnut mennä. Laboratorioon tunkeutuminen ei ollut minusta ollenkaan hyvä idea. Saati sitten vartioituun laboratorioon murtautuminen.
"Mennäänkö jo?" kysyin kärsimättömästi pälyillen ympärilleni.
"Ihan pikku hetki vielä. Olen ihan kohta valmis", Tohtori vastasi. "Pidä sinä vaikka sillä välin vahtia."
Silmiäni pyöritellen käännyin ympäri katsomaan lasiseinän takana kulkevaan käytävään. Pidä vahtia. Sitähän minä olin tähänkin asti tehnyt! Hermostuneena kuljeskelin ympäriinsä ja yritin pitää jokaista nurkkaa silmällä vartijoiden varalta. Juuri, kun olin kääntymässä hoputtamaan Tohtoria vielä kerran, kulman takaa ilmestyi sininen olento mustassa, hyvin judoonmaisessa haarniskassa valtava ase olallaan. Koska kaikkialla oli pelkkää lasia, vartija huomasi meidät saman tien. Se lähti rivakasti marssimaan kohti lasikuution ainoaa ovea. "Tohtori!" huudahdin käskevästi. "Saimme seuraa."
Tohtori kauhoi jotain takkinsa sisään ja säntäsi työpisteiden välistä poukkoillen kohti ovea. Ymmärsimme kumpikin, että meidän pitäisi ehtiä ovelle ennen vartijaa ja saada vielä riittävä etumatkakin, jotta meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus päästä pakoon. Oli taas aika juosta.
Olimme tullessamme lukinneet oven huolella, jotta mahdollisilla työrauhanhäiritsijöillä kestäisi pitempään murtautua sisään ja saisimme lisää aikaa miettiä, jos jäisimme kiinni. Nyt tämä osoittautui todella huonoksi ideaksi. "Avaa ovi, avaa ovi!" huusin Tohtorille juostessani tilan poikki kohti ovea. Sininen valo välähti äänimeisselissä ja tuttu siritys kuului hurinan yli, kun Tohtori vauhdista tähtäsi meisselin lukituspaneeliin. Aukea, aukea nyt. Piinallisen pitkän parisekuntisen ajan meisselin siritys soi korvissa, kunnes lukko viimein surisi auki ja ovi liukui syrjään.
Kurvasimme vartijan nenän edestä käytävään ja pingoimme, minkä kintuista pääsimme. Onneksi vartija edusti selvästi raskasrakenteisempaa ja kömpelömpää lajia. Tohtori kiilasi edelleni, ja yritin parhaani mukaan pysyä viuhuvien takinliepeiden tahdissa. Toivoin ainokaisen sydämeni pohjasta, että keuhkoni eivät nyt pettäisi ja jättäisi minua pulaan. Vartija tuskin kyselisi turhan monia kysymyksiä, jos saisi minut kiinni.
Ryntäsimme peräkanaa käytävän päästä katolle johtaviin portaisiin. Sivukäytävästä kuului juoksuaskelia. Jakkupukuinen nainen ja toinen vartija juoksivat meitä kohti. "Ottakaa heidät kiinni!" nainen kirkui ja seisahtui turvallisen välimatkan päähän. Portaiden juurella vartijat tuuppivat toisiaan taistellen, kumpi pääsisi ensin portaisiin kintereillemme. "Pölkkypäät!" nainen säesti taustalta ja polki jalkaa.
Portaat tutisivat, kun vartijat viimein rynnistivät peräämme. Portaiden alla levittäytyi tutkimuskeskuksen ilmava, valkea aula vastaanottotiskeineen. Seinät kohosivat yhä vain lasisina. Yötaivas kaareutui ulkona tummansinisenä.
"Juokse!" Tohtori kiritti huutaen harppoessaan portaita juoksuvauhdissa kaksi kerrallaan. Hän puristi jotain rintaansa vasten takin uumenissa. Toisessa kädessä heilui äänimeisseli.
"Koko ajan!" ärähdin takaisin ja yritin kiristää tahtia. Tikkasin portaita minkä ehdin. Yritin vain keskittyä juoksemaan niin lujaa kuin pystyin, vaikka portaiden kipuaminen tuntuikin epätoivoiselta tehtävältä.
"Tardis on katolla. Meidän täytyy päästä sinne. Ei enää pitkä matka", Tohtori kannusti. Aivan kuin hän olisi nauttinut pienestä ajojahdista.
"Joo, joo, tiedän. Sinne olen koko ajan ollut pyrkimässäkin", vastasin ärsyyntyneenä puuskutusten välistä. Olisi vain parempi pitää suu kiinni ja keskittyä hengittämiseen.
Viimein kolistelimme tiemme kattotasanteelle, jonka oven Tohtori meissellöi näppärästi auki, muttei vauhdissa muistanut enää lukita sitä vaan loikkasi suoraan metalliselle, säleikköiselle kävelysillalle, jonka toisessa päässä Tardis odotti rauhallisen sinisenä. Sinkosin Tohtorin perään ja pinnistin vielä lisää vauhtia viimeisille metreille. Toinen vartijoista jyskytti jo aivan liian lähellä.
Tohtori sujautti avaimen lukkoon ja sysäsi oven auki. "Juokse!" hän huusi huolissaan. "Lujempaa! Pystyt kyllä! Juokse!"
Löysin jostain vielä uuden vaihteen ja loikkasin yllättävän ketterästi rämisevälle kävelysillalle. Adrenaliini kohisi korvissani, ja seikkailu kutitteli jokaisessa solussa. Juokseminen oli hienoa! Olin varma, että ehtisin. Kömpelö vartija ei pystyisi liikkumaan niin ketterästi kapealla sillalla. Loikkaisin sillalta Tardikseen, Tohtori vetäisi oven kiinni vartijan nenän edestä ja haihtuisimme matkoihimme. Mutta riemuitsin liian aikaisin. Olin juuri leveästi hymyillen hyppäämässä alas sillalta, kun tunsin, miten käsivarteeni tartuttiin ja pysähdyin kuin seinään. Vilkaisin kauhuissani taakseni ja näin vartijan pitelevän tiukasti kiinni ranteestani.
"Riuhtaise! Se hämääntyy", Tohtori neuvoi ja harppasi minua kohti tavoitellen toista rannettani. Samassa tunsin kirpeän raapaisun käsivarressani. Tohtori nykäisi minut samalla hetkellä liikkeelle ja puolittain heitti minut sisälle Tardikseen. Pitelin hämmentyneenä kirvelevää käsivarttani ja sadattelin puoliääneen. Tohtori läimäisi ovet kiinni ja lukitsi ne.
Pari hengenvetoa hän nojasi niitä vasten hengästyneenä, kunnes sitten marssi ohitseni konsolin ääreen ja purki povitaskustaan pari kannellista petrimaljaa. Hänen oli onnistunut varastaa näytteitä. Saisimme sittenkin selville, mitä laboratoriossa oikein puuhattiin. Olin aikaisemmin kysynyt, miksi meidän piti tunkeutua laboratorioon ja mitä sellaista siellä tehtiin, että meidän pitäisi puuttua asiaan, mutta Tohtori oli iloisesti ja innoissaan vain todennut, ettei hän tiennyt ja siksi asiasta pitikin ottaa selvää. Jotain hämärää siellä kuulemma puuhailtiin, koska hänellä oli sellainen tunne, mutta että pääasiassa menisimme nuuskimaan ihan vain mielenkiinnosta. Siinä vaiheessa en ollut ollut järin samaa mieltä innosta ja malttamattomasta jännityksestä pomppineen Tohtorin kanssa. Nyt hän kuitenkin syötti näytteet Tardiksen analysoitaviksi. Valkoinen valo heijasteli epämääräisen, punaisen mönjän sisällä Tardiksen skannatessa näytettä.
"Tohtori", sanoin empien. Pitelin yhä käsivarttani. Sitä kihelmöi, ja ruhjeesta vuosi pienesti verta. "Se vartija teki jotain. Pitäisiköhän tätä katsoa?" kysyin epävarmasti ja ojensi käsivarttani näyttääkseni jälkeä Tohtorille. Ruhje oli noin viitisen senttimetriä pitkä ja raapaleinen. Olin ehtinyt tuntea jonkin viiltävän instrumentin. "Seuraako se meitä?"
Tohtori nosti nenänsä skannautuvasta mönjästä ja ojentautui konsolin ääressä. Hän kääntyi katsomaan minua ihan kuin olisi jo tällä välin unohtanut, että seisoin siinä, ja korjasi lasejaan hölmistyneenä. Näytin uudelleen käsivarttani. "Hei, täällä tarvittaisiin Tohtoria", puolittain virnistin käsivarttani heilutellen.
Tohtori vilkaisi vielä näytettä. Hän ei olisi tahtonut jättää sitä. Hän halusi tietää, mistä oli kyse, mutta näytti siltä, että skannaus ei ollut vielä valmis. Niinpä hän harppoi luokseni ja tarttui käsivarteeni kääntäen ruhjeen tutkittavakseen.
"Lähetin?" ehdotin ensimmäiseksi.
"Eei, en usko", Tohtori mutisi ja käänteli käsivarttani. Varmuudeksi hän kuitenkin skannasi ruhjeen äänimeisselillä. "Ei jälki mistään teknologiasta", Tohtori vahvisti ja vilkaisi kärsimättömänä olkansa yli konsoliin päin. Konsolilla oli hiljaista, joten hän palasi tutkimaan kulmat kurtussa ruhjettani. "Tämä on outoa. Näyttää ihan siltä kuin tästä olisi otettu näyte", hän mutisi itsekseen.
"Näyte?" minä toistin varautuneesti. "Minusta?"
"Niin, kudosnäyte. Verta, ihoa, DNA:ta, kaikkea, mitä nyt vain voivat kaapaista äkkiä", Tohtori selitti. "Mutta se paranee pian, ei mitään vakavaa. Huuhtele ja suojaa se, niin se paranee nopeammin."
Vedin hihan käsivarteni peitoksi puntaroiden Tohtorin sanoja. En ollut ollenkaan innoissani siitä, että minusta oli päätynyt kudosnäyte salakähmäisen laboratorion haltuun. Konsoli piippasi ilmoittaen analyysin valmistuneen. Tohtori säntäsi heti lukemaan. "Aivan niin kuin arvelinkin. Kloonausta! Ne kasvattavat superklooneja. Hankkivat jostain DNA:ta, muokkaavat sitä ja kasvattavat superklooneja ja myyvät niitä eri tarkoituksiin. Palvelijoiksi, koe-eläimiksi, testikuljettajiksi, sotilaiksi... Valmistavat niistä tappokoneita. Tämä ei ole hyvä juttu. Mistä ne saavat sen kaiken DNA:n? Ei heillä voi olla niin paljon vapaaehtoisia", Tohtori pörrötti niskavillojaan järkeilläkseen jostain vastauksen kysymykseensä. Hän sääteli konsolin laitteita ja yritti erotella näytteestä tarkemmin DNA-jälkiä. "Heidän on pakko saada jollain verukkeella ihmiset - tai no, miksei muutkin - luovuttamaan DNA:taan. Ehkä heillä on veripankki, ja luovuttajat luulevat auttavansa sairaita. Tai sitten he pyörittävät pankkitoimintaa ja antavat lainaa näytettä vastaan. Siinä olisi hyvä diili: asuntolainan saisi kuitattua pientä verinäytettä vastaan. Tai sitten he vain väkivalloin etsivät hylkiöitä, joita kukaan ei kaipaa, ja käyttävät heidän DNA:taan..."
Seisoin hiljaa kauempana. Ajatus takoi inhottavasti takaraivossani, ja vaikka miten yritin kieltää sen, se puski läpi ja lietsoi paniikkia. "Heillä on minun DNA:tani", sanoin ääni väristen. "Mitä he tekevät sille?"
Tohtori katsoi minua ilmeettömästi konsolin äärestä lasit nenällään.
"Tohtori, meidän täytyy hakea se näyte pois! Niillä on minun DNA:ni! Ne voivat tehdä mitä vain, eikö niin? Voivatko ne kontrolloida minua?" pulputin hädissäni.
"Eivät tietenkään", Tohtori naurahti hermostuneesti.
"Mutta jos verenkin kautta voi kontrolloida?" tivasin, koska minusta tuntui, että Tohtori valehteli.
Tohtorilta karkasi turhautunut puuskahdus. "Ihan totta, eivät ne voi kontrolloida sinua DNA:n kautta. Sinä olet ihan turvassa. Ne eivät voi päästä yhden kudosnäytteen avulla päähäsi. Mitä sci-fiä sinä oikein luet? Silkkaa humpuukia! Mitä sillä näytteelläsi sitten voidaan tehdä? Kyllä, siitä voidaan muokata ja kasvattaa superklooni, jota voidaan käyttää ties mihin tarkoituksiin, ja niitä voidaan valmistaa loputtomasti. Kyllä, sinä voit törmätä jossain maailmankaikkeuden kolkassa klooniisi, mutta onko se nyt niin kamalaa? Ne eivät ole sama asia kuin sinä. Ne ovat sinusta irrallisia, itsenäisiä olentoja... no, eivät välttämättä itsenäisiä siinä mielessä, että niillä olisi oma tahto, mutta kuitenkin. Ei sen takia kannata vaarantaa itseään, jotta voisi tuhota yhden näytteen. Ihan hulluahan se olisi tunkeutua laboratorioon vain saadakseen sieltä yhden näytteen", Tohtori puuskahti kulmat ärtyneeseen kurttuun vetäytyneinä.
"Ai, nyt sinä olet sitä mieltä", minä totesin nyrpeänä. Koko soppaa ei olisi syntynyt, jos emme olisi lähteneet tunkeutumaan laboratorioon saadaksemme muljutettua sieltä ulos edes yhtä näytettä. "No, onko sinulla suunnitelmaa, mitä me nyt teemme, kun tiedämme, mitä siellä puuhataan?"
"Ei. Halusin vain tietää. En usko, että tälle tarvitsee tehdä mitään. Ihan normaalia kehitystä geenimanipulaation ja kloonauksen alalla. Kyllä ihmiset kohta huomaavat, missä menivät hutiin", Tohtori kohautti olkiaan.
En voinut uskoa korviani. Kaikki tämä vain siksi, että Tohtorilla oli tylsä perjantai-ilta, hänestä tuntui, että laboratoriossa oli jotain hämäräperäistä meneillään, ja hän halusi vain tietää, mitä se oli. Sitten, kun hän sai tietää, että kyse oli mahdollisesti geenimanipuloidun superklooniarmeijan kasvattamisesta, hän ei aikonut edes tehdä asialle mitään. Ainakin Tohtori oli nyt saanut perjantai-illan huvinsa.
- - - - - - -
Näkymättömän Tardiksen tapaus
Heräsin unessa kummalliseen, lotisevaan ääneen. Vesi ropisi ikkunapelteihin, kohisi kuin meri olisi vellonut, läiskyi vasten ikkunaa. Vääntäydyin peiton alta avaamaan sälekaihtimet ja kurkistamaan makuuhuoneeni ikkunasta. Valtava vesimassa vyöryi vastapäiseltä rakennustyömaalta kadun yli ja paiskautui kerta toisensa jälkeen kerrostalon seinään. Aaltojen huiput hipoivat ikkunaani. Vesi käyttäytyi kaikkien fysiikan lakien vastaisesti. Se valui painovoimaa uhmaten ylös työmaan montusta jähmeänä kuin likaisenharmaa, kohmeinen matelija, otti vauhtia ja iskeytyi vasten seinää. Eikö sen olisi pitänyt valua alas pitkin katua kohti järveä? Jotain kummallista oli tekeillä. Koska välitöntä vaaraa ei näyttänyt olevan ja vesi pysyi ulkona, en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota vaan jatkoin uniani. Ehkä se menisi ohi, kun sade lakkaisi, ja mitä muutakaan sitä sateella olisi voinut tehdä kuin nukkua?
Ponnahdin pystyyn peiton alta. Jokin paukutti ikkunaani. Ei koputtanut kohteliaasti vaan ryskytti raivokkaasti. Tuijotin kauhuissani avointa ikkunaa ja puristin peittoa rintaani vasten. Lasin takana näkyi oranssi kaivinkone, joka moukaroi ikkunaani. Erotin lasin takaa hytistä mielipuoliset, pöhöttyneet miehen kasvot. Mies oli läpimärkä ja turvonneen näköinen, harva tukka valui litimärkinä noroina pitkin perunamaista päätä. Harmaat silmät harittivat villisti. Ryntäsin ikkunaan ja painoin käteni viileää lasia vasten. Mies näytti peruuttavan kaivinkonettaan kauemmas. Ulkona satoi yhä rankasti ja kadulla tulvi.
Yritin huutaa miehelle, että lopettaisi ja jättäisi ikkunani rauhaan. Sain vastaukseksi vain syöksähdyksen ikkunaa kohti ja kumahtavan lyönnin kauhalla. Iskussa oli kuitenkin jotain outoa. Mies mölisi epämääräisesti: ehkä turhaumustaan, ehkä vain sekavuuttaan. Uusi isku, uusi yritys. Kauha heilahti jälleen ikkunaani kohti, mutta tuntui humahtavan johonkin näkymättömään ja muuttavan suuntaansa metri ennen ikkunaani. Kerta toisensa jälkeen iskut kimposivat kuin näkymättömästä vallista. Katselin näkyä ällistyneenä. Mies rähjäsi kopissaan ja hakkasi ohjaimia pää punaisena.
"Lopeta pelleily, tyttö, ja anna se minulle! Saan sen kuitenkin", kuulin hänen huutavan kovaäänisen kautta.
Pyörittelin hämmästyneenä päätäni kuin etsien huoneestani jotain, mitä kaivurimies olisi voinut haluta. En nähnyt mitään muuta kuin vuoteeni sekaisine lakanoineen ja alus- ja liinavaatelipastoni. Ei mitään poikkeavaa. Ei mitään kadonnutta aarretta tai varastettua osaa jostain maailmanlopunkojeesta. Ei, en ollut tuonut reissuiltani mitään epämääräistä kotiini. Käännyin epätietoisen näköisenä ikkunaan päin. Levittelin käsiäni näyttääkseni, etten ymmärtänyt, mistä hän puhui.
"Luovuta Tardis tai moukaroin koko säälittävän kämppäsi tuhannen päreiksi!" mies keuhkosi naama punaisena. Hän ei selvästikään ollut kärsivällinen mies.
Tardis? Ei minulla ollut mitään Tardista! Avaimestani en luopuisi. Yritin katseellani etsiä, oliko lipastoni päälle kenties ilmestynyt valmis Tardis-lamppu. Mutta eihän mies sitä voinut tarkoittaa? Mitä mies tekisi onnettomalla pahvitardiksella? Saattoiko hän vain olla niin sekaisin, että pienenkin Tardista muistuttavan esineen näkeminen sai hänet niin silmittömän raivon valtaan, että hänen oli pakko tuhota tuo sininen paholainen? Pyörin neuvottomana paikallani. Epätietoisuus ja hätääntyneisyys nostivat päätään sisälläni. Mitä sitten jos tuo mies tosiaan rikkoisi ikkunani eikä lopettaisi ennen kuin olisi saanut Tardiksen, jota ei edes ollut missään?
"Typerä tyttö! Älä näyttele tyhmää! Tiedän, että se on sinulla. Sinä suojelet sitä. Isäntä tahtoo saada Tardiksen, eikä hän ole kiltti mies", mies uhkaili makeus ääneen hiipien. Hän tiesi pelottavansa minua. "Laske suojat ja luovuta Tardis minulle, niin saat pitää tyhmän ikkunasi."
"Mutta kun minulla ei ole mitään Tardista! Se ei ole täällä!" huusin hädissäni keuhkojeni pohjasta ja heittäydyin ikkunaa vasten. Löin lasia pari kertaa kuin pelotellakseni miestä, vaikka tajusin, miten turhaa se oli. Pelkäisikö iso mies isossa kaivinkoneessaan hysteerisesti yöpaitasillaan huutavaa nuorta naista? Tuskinpa. Mies vain nojasi taakse kuskinpukillaan ja nauroi pyöreää, tutisevaa vatsaansa pidellen. Minua etoi. Pelko väänsi vatsaani.
"Ssssh!" kuului yhtäkkiä vain puolen metrin päässä minusta. "Älä meuhkaa. Olen piilossa." Tyhjästä pilkisti tuttu hiustöyhtö, ja Tohtorin pää pisti esiin näyttäen leijuvan irtonaisena ilmassa. "Pidä verhot edessä, ettei hän näe, että olen täällä."
Möllötin silmät selälläni ilmassa leijuvaa, ympärilleen pälyilevää päätä. "Tohtori...?" sanoin varovasti, hieman kysyvästi. "Mitä sinä...?"
"Ssssh! Katso ulos ja näytä kauhistuneelta, niin selitän", Tohtori suhisi.
Tein työtä käskettyä ja käännyin takaisin tuijottamaan ulos ikkunasta yrittäen näyttää säikähtäneeltä. Se ei ollut kovin vaikeaa, koska olin hieman järkyttynyt siitä, että Tardis nökötti makuuhuoneeni nurkassa näkymättömänä. Kuinka pitkään se oli ollut siinä? Miksen ollut huomannut mitään? Mieleni teki äyskähtää Tohtorille, ettei hän voinut noin vain parkkeerata Tardista makuuhuoneeseeni ilman lupaa, etenkään näkymättömänä. Se ei vain yksinkertaisesti ollut sopivaa!
Tohtori ilmeisesti näki tuohtumukseni, koska aloitti selityksensä hyvin nopeasti: "Ennen kuin alat huutaa minulle, niin ajattele asiaa. Kyllä, parkkeerasin Tardiksen makuuhuoneeseesi näkymättömänä, mutta vain piiloutuakseni. Ja olenhan minä ennenkin--"
"Se on eri asia! Silloin olen nähnyt sinut!" sihahdin ja paukutin lasia näyttääkseni mesoavani ulkona riehuvan miehen kanssa.
"No, niin, mutta... Joka tapauksessa. Et ole valittanut siitä ennen."
"Enkä valita nytkään. Mutta se on eri asia, koska olet tullut hakemaan minua."
"Yksityiskohtia!" Tohtori taivasteli. "Jos tästä päästään, niin voin tulla sitten hakemaan sinut uudestaan mukaan. Ja Tardiksen ansiosta tuo tyyppi on yhä tuolla ja ikkunasi on ehjä. Hän ei pääse Tardiksen suojien läpi. Etkö ihmetellyt, miksi ikkunasi ei särjy, vaikka sitä moukaroidaan kaivinkoneen kauhalla? Mutta nyt minua kiinnostaa, miksi tuo tyyppi haluaa Tardikseni ja kenelle hän sen aikoo kiikuttaa. Pieni hetki vielä, täytyy vähän tehdä säätöjä..." Tohtori katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Olin kuulevinani Tardiksen oven sulkeutuvan.
"Mitä nyt tehdään?" kysyin epävarmasti. Aikoiko Tohtori lähteä Tardiksella? Silloinhan mies särkisi ikkunani, kun Tardiksen suojaus olisi poissa. Sitä hetkeä en halunnut olla todistamassa.
"Odotetaan", kuului Tohtorin ohje näkymättömistä.
"Saanko tulla sinne vai pitääkö minun vielä huitoa täällä?" tiedustelin hieman peloissani ja haparoin käsilläni löytääkseni Tardiksen seinän. Halusin tietää, missä se oli, vaikka pienessä nurkassa ei juuri ylimääräistä tilaa ollut.
"Sama kai se. Tule vain. Ehkä hän luulee, että kyllästyit ja menit takaisin nukkumaan", vastasi Tohtori selvästi keskittyen jo johonkin aivan muuhun.
Kopeloin ilmaa edessäni ja kohtasin viimein tutun puisen pinnan. Tohtori nykäisi oven raolleen ja näin kaistaleen sisätiloista. Vilahdin ovesta sisään ja vedin sen hiljaa kiinni perässäni. Tardis kuulosti hiljaisemmalta kuin normaalisti, aivan kuin sekin olisi yrittänyt olla mahdollisimman hiljaa piilossaan. Silitin tervehdykseksi sen pintaa astuessani peremmälle. Tohtori istui risti-istunnassa lattialla ja värkkäsi jotain laitetta jalkojensa välissä kieli keskellä suuta, silmälasit törröttävien hiusten seassa otsalla. "Noin. Tällä sen pitäisi selvitä", hän ilmoitti tyytyväisenä ja sääteli laitteen kytkimiä. "Katsotaan, kuka tuon vihulaisen on kimppuumme lähettänyt."
- - - - - - -
Auringonlasku
Katsoin ulos ikkunasta. Hetki sitten siitä oli näkynyt vain harmaata, syyssateen ankeuttamaa kaupunkimaisemaa. Nyt se kaikki oli kadonnut. Punainen loimotus ikkunassa veti minua puoleensa kummastuksen vallassa. Laskin kirjan pöydälle ja astelin ikkunaan. Taivas oli kuin tulessa. Hetken jo epäilin, että kyse oli valtavasta metsäpalosta, mutta jokin kertoi minulle, että nyt oli ilta ja auringonlaskun aika. Mutta eihän auringonlasku voinut näyttää tuolta? Siinä oli jotain vialla: se oli aivan liian suuri, aivan liian punainen. Avasin varovasti kirjaston ranskalaisen oven ja suuntasin uteliaat askeleeni kauempana siintävään rantaan tutkiakseni asiaa ja ihastellakseni mahtipontista ilmiötä, joka värjäsi kaiken punaisellaan.
Ranta oli matala. Valkea hiekka hohti tasaisena ja hienona kadoten ääneti lainehtivaan veteen. Kaislikkoisen rannan takana avautui rauhallinen selkä. Se aaltoili hiljaa oranssinpunaisena heijastaen leiskuvaa taivasta. Pilven hehkuivat kultaisina. Horisontissa vastarannan metsä piirtyi mustana taivasta vasten. Valtava auringonkehrä oli juuri vaipumaisillaan horisonttiin. Sen kiekko leimusi tulipunaisena ja suunnattoman suurena, kun se upposi hiljalleen horisonttiin. Seisoin mykistyneenä rannalla. Aurinko näytti olevan kymmenen kertaa suurempi tai huomattavasti lähempänä kuin normaalisti. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Elikö aurinkomme vanhuudenpäiviään punaisena jättiläisenä?
Varjostin silmiä kädelläni ihaillakseni maisemaa. Samalla kuitenkin sisuksiini hiipi epäilys, ettei kaikki ollut kohdallaan. Jotain jäi huomaamatta. Miten en tiennyt, että Aurinko oli kuolemassa? Näin ei ollut voinut käydä yhtäkkiä. Haravoin taivasta katseellani ja kohtasin korkealla taivaalla poikkeuksellisen kirkkaana loistavan täysikuun. Mutta eihän se voinut olla... Kappale näytti enemmän auringolta, johon olin tottunut, niin kirkas se oli. Eniten minua huoletti kuitenkin sen asema. Kuu oli etelässä korkealla taivaalla, yli 50 astetta taivaanrannasta, ja kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt näkyä vain sirppinä. Ei tämä ollut mahdollista. Kuu ei voinut olla niin kirkas, korkealla ja näkyä kokonaisena. Pyyhin taivaankantta katseellani lähes hädissäni etsien selitystä. Mitä ihmettä taivaalla oikein tapahtui? Pyörähtäessäni ympäri haukoin henkeä, kun näin kauniin, hopeanhohtoisen kuun möllöttävän minua tummuvalta taivaalta. Tärinä hiipi kroppaani, kun tajuntaani iskeytyi, etten voinut olla Maassa, ja ymmärsin tuijottavani vierasta taivasta suu auki. Lumoutuneena ja järkyttyneenä tuijotin kimaltelevaa kuuta yrittäen ymmärtää. Minulla oli tunne, että toinen suurempi kuu vaani vielä jossain näkymättömissä.
"Se on kuu", kuului viereltäni.
Säpsähdin niin, että hypähdin, ja käännyin salamana katsomaan kuin tyhjästä rannalle ilmestynyttä Tohtoria. Hän seisoi vakavana kädet taskussa ja katseli taivasta otsa lievästi kurtussa. Suu oli vetäytynyt mutruun aivan kuin hän olisi purrut hammasta, mutta silti hänen silmänsä katsoivat lämpimän kaipaavasti taivaalle.
"Mutta..."
"Tuo on toinen aurinko. Se on juuri noussut", Tohtori vastasi kysymykseeni, jota en ehtinyt edes aloittaa. Hän ei irrottanutkaan katsettaan taivaasta.
"Mutta..." yritin uudestaan.
"Kaunista, eikö totta?" Tohtori kysyi ja huokasi raskaasti. Oranssissa hämyssä hän katsoi minua alakuloisesti, yrittäen hymyillä siinä kuitenkaan onnistumatta.
"On, mutta... En ole koskaan nähnyt tällaista auringonlaskua", sain takelleltua. Ääni takertui kurkkuun. Tohtori hämmensi minua.
Tohtorin katseen valtasi suuri suru, jonka hän yritti peittää katsomalla pois. "Sinä et vain muista", hän totesi ykskantaan. "Tule, mennään takaisin sisälle." Hän tarttui minua kädestä ja lähti ohjaamaan minua takaisin sisälle. Kaikki hänen olemuksessaan kertoi, että minun olisi pitänyt muistaa. Hän toivoi minun muistavan. Hän oli selvästi pettynyt, etten muistanut ja että hän ei voinut kertoa, mitä olin unohtanut. Se kaikki sai hänet vajoamaan etäämmäs.
Painoin katseeni maahan ja seurasin Tohtoria. Huokasin ja suljin silmäni. Jostain syystä mieleeni tuli vain pieni, leikkivä lapsi, jota vanha nainen katseli vierellään toinen nuorempi, kiharapäinen nainen. Hämmentyneenä kurtistin kulmiani ja vilkaisin vielä juuri noussutta aurinkoa olkani yli. Kuihtuneet kaislat makasivat ruskeina raatoina rannalla, ja niiden välistä kasvoi kummastuksekseni punaista ruohoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti