torstai 11. joulukuuta 2014

Siipiratasristeilyllä (uni)

Kylläpä voikin taas yhteen yöhön mahtua toimintaa! Unissakävelyä (heräsin seisomasta keskeltä keittiötä), Tohtori-uni, hyvin sekavia sekalaisia unenpätkiä ja mallisuoritus, miten nukkua pommiin työaamuna. Aamulla toimistolla olo oli lievästi kuin katujyrän alle jääneellä. 

- - - - -

Kuljeskelimme leppoisasti siipiratasaluksen kannella. Oli pilvinen, harmaa, melko tyyni päivä. Ei mikään varsinainen risteilykeli, mutta Tohtorin mielestä varsin oivallinen päivä lähteä risteilemään siipirataslaivalla pitkin järveä: ei liian kuuma, ei liian kylmä, ei liikaa ihmisiä, ei jonoja buffetissa. Siis mukavaa ja vaivatonta. Rauhallista. Välillä hänkin kaipasi hengähdystaukoa, ja oli ollut mukavaa osua aikaan ja paikkaan, jossa ei heti kohta huomaisi olevansa keskellä minä hetkenä tahansa laukeavien ongelmien vyöryä hengestään kamppaillen. 

"Luulin, että pidät siitä", tokaisin hymyillen Tohtorille, joka maleksi edelläni toimettomuudestaan nauttien. Hän loi minuun olkansa yli kysyvän katseen kädet taskussa. "Vaarasta, ongelmista ja niiden ratkomisesta. Siitä, että saat pistää kaiken älysi peliin ja aivot sauhuten etsiä ratkaisua, luottaa intuitioon ja heittäytyä vaaraan ja lopulta pelastaa maailman", selitin naurahtaen. Ymmärsin itsekin, miten naurettavalta kuulostin. 

Tohtori hymähti ja tuijotteli harmaalle taivaalle. "Ei se ihan niinkään mene. Sitä tekee sen, mikä on pakko. Ei kukaan halua kerrasta toiseen hakeutua tilanteeseen, jossa joutuu taistelemaan henkensä puolesta. Minä vain päädyn niihin, ja joskus mietin, seuraavatko ongelmat minua minne menenkin. Joka kerta minä pelkään, että kuolen." Hän nojasi selkänsä kannen kaiteeseen ja katsoi minua vakavissaan ja jatkoi kuin lukien ajatuksiani: "Kyllä, totta kai minäkin pelkään kuolemaa, vaikka voinkin regeneroitua. Kuolemanpelko saa kenet vain tekemään sellaisiakin asioita, joihin ei uskonut kykenevänsä. Jos minä saisin päättää, mieluummin vain matkustelisin ympäriinsä ja katselisin paikkoja, tapaisin mielenkiintoisia tyyppejä ja... olisin ihan tavallinen turisti." Poikamainen virne karkasi kasvoille aivan kuin hän olisi jäänyt kiinni keksipurkilta. "No, ei, se kävisi pitemmän päälle tylsäksi. Aika nopeastikin. Kyllä seikkailu silloin tällöin tekee välillä terää. Mutta ei pohdita sitä nyt. Nyt ollaan lomalla! Tehdään tavallisia loma-asioita, käydään risteilyllä, ihaillaan maisemia - teillä on niin kaunis planeetta, ettekä te aina edes tajua sitä, niin paljon vettä, ja täällä pohjoisessa niin paljon järviä, joiden yli kellutte pikku peltipurkeissa, sanoinko jo, miten upeaa täällä on, kun oikein katselee ympärilleen? Loistavaa! Kukaan ei riko rauhaa ja kohta päästään syömään. Onkohan alhaalla jo kohta ruokaa, pitäisikö käydä kysymässä? Kehuivat ruokaa kovasti."

Puistelin naureskellen päätäni. Tohtori oli taas vauhdissa. 900 vuotta matkaamista ajassa ja avaruudessa ja silti hän jaksoi innostua suunniltaan niin tavallisista asioista kuin järvistä ja risteilyistä. Ihailin tuota kykyä innostua aina uudestaan. Matkustaminen ja vuodet eivät olleet paaduttaneet levotonta reissaajaa. Purskahdin nauruun ja tartuin häntä käsivarresta, kun huomasin hänen tosissaan miettivän laivan keittiöön pistäytymistä. "Hei, pysytään me vain täällä kannella, nautitaan raikkaasta ilmasta ja annetaan kokin hoitaa hommansa rauhassa", huudahdin iloisesti pysäyttäessäni Tohtorin, ennen kuin hän ehti livistää alas portaikkoon. 

Tohtori kääntyi puoleeni muka mietteliäästi virnuillen. "Mm-m, ehkä parempi niin. Ehkä kokki ei ole tottunut siihen, että keittiöön paukkaa avaruusolio kyselemään ruoan perään kesken kaiken", Tohtori vitsaili. 

Vilkaisin nopeasti ympärillemme varmistaakseni, ettei kukaan ollut kuullut. Kannella oli hiljaista. Risteilyllä oli vain muutamia muita matkustajia lisäksemme, ja he eivät juuri tehneet mitään, pysyttelivät omissa oloissaan penkeillä ja näyttivät hädin tuskin liikkuvan. "Ehkä ei", sanoin hiljaa ja nauroin. "Yritähän nyt olla ihmisiksi, alieni." Jatkoimme naureskellen rauhallista maleskeluamme pitkin kantta. Maisema lipui hitaasti ohitsemme, kun alus loiskutteli verkkaisasti eteenpäin. Kaikki tuntui yhtäkkiä kovin epätodelliselta: Kävelin siipirataslaivan kannella vieraalta planeetalta kotoisin olevan, vuosisatoja vanhan avaruusolennon kanssa. Paitsi että avaruusolio näytti ihan tavalliselta mieheltä, ihmiseltä, omalaatuisesti pukeutuvalta mieheltä, jota kukaan ei osannut epäilläkään avaruusolennoksi. Ja minä sitten? Hölmö, nuori nainen, joka oli huumaantunut kaikista seikkailuista, maailmankaikkeuden kauneudesta, josta oli haaveillut lapsesta asti, ja joka nyt oli valmis laittamaan henkensä alttiiksi tuon vieraan olennon vuoksi. Vieraan olennon, jolla oli niin lempeä katse. Huomasin pysähtyneemme ja Tohtorin katsovan minua lempeästi hymyillen. Katse häkelsi minua. Naurahdin hieman hermostuneesti, katsoin hänen ohitseen. Hänen näkemisensä onnellisena teki minutkin onnelliseksi. "Olemme mekin kaksikko", huoahdin ja nojasin kaiteeseen järvelle katsellen. "Oikeastaan aika hullua. Kopperolla lentävä avaruusolio ja tällainen tavallinen likka." 

Tohtori tuli viereeni nojailemaan. "Jeah, voihan sen noinkin ajatella. Onhan se aika outoa. Tuo vanha rouva tuijottaa meitä taas, huomaatko?" Tohtori vinkkasi silmillään ohitseni. "Vähän väliä kyttää meitä, ihan kuin pitäisi meitä silmällä. Onko tuo ihan normaalia?" Tohtori kysyi kulmiaan kurtistellen. "Ei ainakaan kovin kohteliasta. Mitä kyttäämistä meissä on?"

Käännyin vaivihkaa ympäri ja katsoin Tohtorin osoittamaa vanhaa rouvaa, joka oli ilmestynyt seisomaan kauemmas kannelle vaaleansinisessä risteilypuvussa hansikkaineen kaikkineen. Nainen toi epämiellyttävästi mieleen Hyacinth Bucketin... Bouquet'n! "Ehkä me olemme hänen mielestään sopimattomia", kurottauduin kuiskaamaan Tohtorin korvaan. 

"Sopimattomia?" 

"Niin", naurahdin. "Ehkä hän luulee, että me..."

"Että sinä ja minä...?" Tohtori kohotti kulmiaan ja vilkaisi naista melkein järkyttyneenä. Purskahdimme molemmat hervottomaan nauruun. Naisen ilme nyki kireästi, kun hän näki meidät nauramassa niin makeasti yhdessä, ja hän näytti viittaavan jonkun luokseen. Kulman takaa marssi ystävällisen mutta jämäkän näköinen partasuu univormussaan. Nainen osoitti meitä, ja mies kumartui kuuntelemaan, mitä nainen meistä selitti. 

Parrakas mies näytti vakavoituvan ja suuntasi vakavat askeleensa meitä kohti. Suoristauduimme nojailemasta kaiteeseen ja odotimme, että saisimme kuulla läksytyksen loukkaavasta käytöksestämme. Toivoin, että Tohtorilla oli jokin näppärä selitys valmiina. Aloin myös äkkiä miettiä, miten oikeastaan olimme päätyneet laivalle ja oliko meillä edes lippuja. En muistanut ostaneeni lippuja, ja Tohtori ei niitä varmasti ollut hankkinut. En ollut varma, pelastaisiko edes psykopaperi meitä tästä pinteestä, jos kävisikin ilmi, että olisimme jäniksiä. Kuumeisesti yritin miettiä, oliko lipuista ollut mitään puhetta. "Ehkä me voimme yrittää selittää..." hätäilin hermostuneesti. 

Tohtori vaiensi minut heilauttamalla kättään ja astui pari askelta puolittain eteeni. "Ei tässä ole mitään hätää", hän tyynnytteli puoliääneen.

"Se on hän!" parrakas merikarhu huudahti yhtäkkiä ja nosti merkiksi kätensä ilmaan. "Hän se on, Tohtori ja tyttö." Mies viittasi meitä kohti ja nyökkäsi merkitsevästi. 

Katsoin kysyvästi Tohtoria. Oliko tämä mies kenties Tohtorin tuttuja? Tohtori katsoi minua otsa kurtussa, mutta samassa ihmettelymme keskeytyi sotilaallisen rytmikkäiden juoksuaskelten ääniin. Jo ennen kuin aseistautuneet miehet ilmestyivät kulman takaa, Tohtori tarttui käsivarrestani ja sysäsi minut ympäri juoksuun. Pakomme katkesi kuitenkin lyhyeen, kun jo parin askelen päässä törmäsimme toiseen ryhmään aseilla kovistelevia miehiä. Pyörähdimme ympäri. Meidät oli saarrettu. Vaistomaisesti Tohtori nosti kätensä ilmaan piilottaen minut yhä selkänsä taa. Hän etsi sanoja, joilla puhua meidät pulasta. 

Samassa parrakkaan miehen takaa kuului villiintyneen hevosen kavioiden kopsetta, ja esiin rynnisti valkoinen, satuloitu ratsu. Eläinparka vaikutti säikähtäneeltä ja hyvin hämmentyneeltä siitä, että oli kelluvassa peltipurkissa keskellä aavaa selkää. Tohtorin nähdessään se hirnahti helpottuneesti ja suuntasi epävakaat askeleensa meitä kohti. "Arthur!" Tohtori huudahti ilahtuneelta. 

"Toitko sinä hevosen laivalle?" suhahdin närkästyneenä. "Ei yhtään ihme, että he ovat kimpussamme. Ei tullut mieleesi, ettei ole ok tuoda hevosta risteilyalukselle?" tivasin ärsyyntyneesti. 

"Mutta kun Arthur tahtoi tulla mukaan. Se ei ole koskaan ennen ollut risteilyllä", Tohtori selitti ja silitti Arthurin turpaa, jota hevonen niin mielissään höristen tunki Tohtorin kainaloon. Tuijotin kaksikkoa uskomatta korviani. 

"Onko tuo hevonen teidän?" parrakas mies tiedusteli jämerästi. Hän vaikutti laivan kapteenilta. 

"On kyllä", Tohtori vastasi rapsutellen Arthuria yhä rauhoitellen. "Pahoittelut, jos se on ollut häiriöksi. Lupaan pitää sitä paremmin silmällä tästä eteenpäin."

"Oletteko te Tohtori?" kapteeni jatkoi kuulustelua. Tummat silmät painuivat sirrilleen, kun mies katsoi Tohtoria. Hän olisi varmasti näyttänyt hyvin ystävälliseltä, kokeneelta merikarhulta kuin suoraan tarinoista, jollei katse olisi ollut sysimusta ja täysin kylmä, vailla ripaustakaan pehmeyttä. Vetäydyin paremmin piiloon Arthurin kaulan taa ja silittelin samettista karvaa pysyäkseni itse rauhallisena.

"Olen, minä olen Tohtori. Hauska tavata, mutta hauskempaa olisi, jos minua ja ystävääni ei osoitettaisi näin monella aseella", Tohtori vastasi. Aseiden läsnäolo tilanteessa teki hänen olonsa selvästi epämukavaksi, enkä lainkaan ihmetellyt, miksi. 

"Siinä olikin kaikki, mitä halusin tietää. Ottakaa kiinni", kapteeni käski tylysti. Miesjoukko tarrasi kiinni Tohtorista, ja pari karpaasia väänsi tämän kädet selän taa. Yksi kopeloi Tohtorin takin taskut, mutta ei löytänyt äänimeisseliä. Ehkä se jäi jonnekin takin poimuihin. "Ja hankkiutukaa eroon tytöstä ja hevosesta. Niillä ei ole mitään virkaa. Heittäkää yli laidan." 

"Ei!" Tohtori huusi kuullessaan käskyn. "Juokse!" Näin hänen rimpuilevan vangitsijoidensa otteessa, mutta miehet eivät näyttäneet juurikaan hetkahtavan hänen vimmaisista pyristelyistään. Heidän otteensa ei edes vavahtanut, vaikka hän olisi miten temponut. 

Katsoin kauhuissani ympärilleni ja yritin löytää pakotien. Kiinni jäädessäni minusta olisi vielä vähemmän apua Tohtorille. Pyörähdin ympäri ja säntäsin juoksuun vannoen itsekseni, että vielä palaisin pelastamaan Tohtorin. Törmäsin suoraan voimakkaaseen rintakehään ja pökerryksissäni tunsin, miten kaksi paria vahvoja kouria tarttui minuun ja lukitsi minut aloilleen. Riuhdoin ja potkin aivan turhaan. Kuulin Arthurin hirnuvan pakokauhuisesti, kun maastohousuinen korsto tarttui sen suitsiin ja yritti pakottaa sen aloilleen. 

"No niin, riittää tämä pelleily. Viekää pois. Tiedätte, mitä tehdä noiden kanssa", kapteeni totesi ja vilkaisi kelloa. "Minun täytyy nyt ilmoittaa, että löysimme Tohtorin." Kapteeni oli astumassa portaisiin, kun hän pysähtyi. "Oikeastaan", hän tuumasi, "Oikeastaan. Antakaa hänen katsoa ja viekää vasta sitten alas. Niin se on tuskallisempaa. Ehkä hän murtuu sitten helpommin." 

Minua pitelevät miehet alkoivat melkein kyllästynein ottein raahata minua kannen poikki kohti kaidetta. Näin, että muut matkustajat olivatkin vain nukkeja. Pelkkää hämäystä. Tämä oli ollut ansa. Kiukustuneena pistin vastaan kaikin voimin, huusin ja temmoin. Yritin potkia kipakasti miesten säärille, minne vain, kunhan se tekisi mahdollisimman kipeää. Ote käsivarsistani ja hartioistani vain tiukkeni. Olin pelkkä sittiäinen miesten rinnalla. Takaani kuului vauhkoontuneen Arthurin valitus ja liukastelevien kavioiden ääniä. 

Tohtori näytti kauhistuneelta. "Ette voi tehdä sitä! Antakaa sen olla. Se on pelkkä hevonen. Se on ihan viaton! Ei sillä ole osaa eikä arpaa tähän kaikkeen!" hän aneli kärsivällä äänellä. Miehet vain nauroivat. Miten joku saattoi olla niin kiintynyt yhteen hevoseen? Kuului lohduton hirnahdus ja valtava molskahdus. Vatsaani kuristi ja tunsin polttavien kyynelten nousevan kurkkuuni. Arthur-parka! Ja minä olisin seuraava...

"Ja sitten katsotaan, miten tyttö lentää", yksi miehistä uhosi röhisten. "Tiedätkös, osaako se uida? Kuinka pitkälle se jaksaa? Vaikka mitä sinä välität, Tohtori. Yksi tyttö sinne tai tänne. Ainahan sinä löydät uuden tilalle. Monesko tämä jo on? Monesko, jonka katsot kuolevan? Ajatteles, miten hän hukkuu hitaasti. Ihan ilman Tohtoriaan. Huutaisi sinua, jos vain pystyisi, mutta ei pysty. Päänsä sisällä silti huutaa sinua apuun siihen asti, kunnes tulee hiljaista." Miehet nauroivat. Tohtori tuijotti kalpeana vapisten minua. Silmät pyysivät anteeksi, kun hän tärisi kumaraan painettuna. 

Miehet tempaisivat minua riuskasti hartioista. "Tämä ei ole sinun syytäsi!" huusin Tohtorille. "Älä huoli. Pärjään kyllä... jotenkin. Uin tai jotain. Keksin kyllä jotain..." Ääneni sortui. Vakuutteluni kuulostivat jopa omiin korviini ontoilta. Tiesin, etten millään jaksaisi uida rantaan, joka siinsi kaukana horisontissa ohuena nauhana. En ollut ollut koskaan hyvä uimaan. Vesi oli aivan liian kylmää, jotta olisin voinut vain kellua ja odottaa, että joku löytäisi minut. Paleltuisin väistämättä. Kyynelet puskivat poskilleni, kun vielä rimpuilin ja ärisin viimeisillä voimillani. Miehet nostaa heilauttivat minut kevyesti kaiteelle. Vain kiusallaan he pitelivät minua siinä. He halusivat, että näen, mikä minua odotti. He halusivat, että Tohtori näki, venyttivät piinaa tahallaan. Siipirattaan sylkemät vaahtopäät myllersivät kuohuten allani. Yhtäkkiä paine hartioissani hellitti, ja tunsin tuuppauksen selässäni. Ympärilläni oli vain tyhjää ja koneiden pauhuna, joka sekoittui veteen. Ehdin nähdä Tohtorin tuskaisaan irveeseen vääntyneet kasvot, kun hän näki minun putoavan. "Ida! Eeiii!"

Iskeydyin veteen. Oli hiljaista ja pimeää, vain vaimeaa jyskytystä. Isku oli voimakas, ja yritin kaikin voimin pysyä tajuissani, vaikka päätäni jomotti niin, että tajuntani horjui. Suunnat katosivat, kun kiepuin veden pyörteissä. Valoa! Siellä täytyi olla pinta. Sinnikkäästi ponnistelin kohti pinnan läpi kajastelevaa valoa. Näin Arthurin hurjasti vettä polkevat jalat ja pyrin voimakkaasti kohti pintaa, ennen kuin ajautuisin Arthurin kavioihin. Virtaukset tavoittelivat minua yrittäen vetää minut kuolettavaan syleilyynsä, mutta puskin kuolemanpelon siivittämänä läpi pinnan. Haukoin henkeä ja parkuen takerruin Arthurin satulaan saadakseni levätä hetken. Poljin vettä ja silittelin hieman rauhoittuneen Arthurin märkää kaulaa. "Kyllä me selviämme tästä, Arthur, ei mitään hätää. Kyllä me selviämme, kun vain olemme sitkeitä. Nyt pitää vain uida."

Kuulin Tohtorin raivoavan kannella. Hänen kamppailunsa antoi minullekin päättäväisyyttä: meidän todellakin pitäisi pyrkiä Arthurin kanssa rantaan ja hakea apujoukkoja. Aloin jo miettiä, keitä voisin yrittää kutsua hätiin. River, Jack... Riverin hylkäsin oitis: hänet olisi liian vaikea saada kiinni ajoissa ja voisi olla parempi, että Tohtori ja River eivät vielä tapaisi. Eli soittaisin Jackille heti, kun pääsisin rantaan. Paitsi että puhelimeni oli kastunut. Toivoin, että yhteystiedot olivat vielä pelastettavissa täydellisen kuivattamisen jälkeen. Joku pojista saisi auttaa kaivamaan Jackin numeron puhelimestani. "Tule, Arthur", kannustin hevosta, ja lähdimme rinnakkain uimaan kohti lähintä rantaa.

Siipiratasalus loittoni takanamme hiljalleen, mutta ranta ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Tiesin kamppailumme tuhoon tuomituksi, mutta kielsin itseäni ajattelemasta sitä ja keskityin vain uimaan mahdollisimman tasaisesti ja tehokkaasti, voimiani säästellen. Aina oli toivoa. Aina välillä sattui mahdottomia asioita. Jonkin ajan päästä tunsin kuitenkin voimieni ehtyvän ja kylmyyden hiipivän raajoihini. Arthur hirnahti vaimeasti aivan kuin kannustaen minua jatkamaan. "Mene vain, Arthur, minä lepään vähän", vastasin, mutta Arthur ui luokseni ja tökki minua turvallaan hirnuen. Se näytti tahtovan, että ottaisin kiinni siitä, jotta se voisi vetää minua mukanaan. Väsyneenä tarrauduin Arthurin harjan tyvestä ja vedin itseni puolittain satulaan makaamaan. Arthur hörähti ja jatkoi matkaa kohti rantaa.

Hetken levättyäni minäkin laskeuduin satulasta irrottamatta kuitenkaan otettani Arthurista ja ryhdyin potkimaan keventääkseni hevosen taakkaa. Arthurkin alkoi jo tuntua väsyneeltä, mutta olimme päässeet hyvän matkaa kohti rantaa, ja sisälläni virisi toivo, että voisimme sittenkin selvitä. Ranta näkyi jo selvästi: suuri uimalaituri, vanha, harmaahirsinen venevaja, suuri tanssipaviljonki ja massiivinen tupa harmailla kallioilla. Rannassa lepäsi vene. Päärakennuksen ikkunoissa loisti valo. Paviljongissa loistivat lyhdyt hämärtyvässä illassa, ja tummaa metsää vasten näin iloisten ihmisten hahmoja kävelemässä paviljongin ja tuvan väliä.

"Hee-eeeiii!" huusin kiinnittääkseni rannalla olevien ihmisten huomion. Yritin viittoilla, mutta vajosin saman tien pinnan alle. Pärskin ja kiskoin itseni takaisin pinnan yläpuolelle satulasta kiinni pidellen. Arthurin liikkeet tuntuivat vaimenevan ja hevonen painuvan syvemmälle. Arthurin voimat olivat jo lopussa. "Arthur, jaksa vielä vähän. Ei enää pitkä matka", juttelin sille ja silitin sen harjaa. "Älä luovuta vielä, ole kiltti. Katso, tuolla on ranta. Se on ihan lähellä. Voimme päästä sinne. Kyllä me jaksamme." Arthur katsoi minua tummilla silmillään ja tempaisi minut vielä selkäänsä ja polki kiivaasti vettä pyrkien mahdollisimman lujaa rantaa kohti. "Arthur, ei! Älä väsytä itseäsi. Rauhallisesti", huudahdin kauhuissani roikkuen hevosen harjassa pysyäkseni mukana. Tajusin, että Arthur oli jo luovuttanut, mutta että se tahtoi saada minut mahdollisimman lähelle rantaa viimeisillä voimillaan. "Arthur, älä. Mitä minä sanon Tohtorille? En minä voi sanoa, että sinä hukuit. Arthur-kulta, älä tee sitä", rukoilin kasvot hevosen märälle kaulalle painettuina. Minuakin palelsi jo niin, että aloin kangistua. Yritin pitää raajojani liikkeessä, jotten kohmettuisi.

Yhtäkkiä Arthur pysähtyi ja vajosi allani. Liu'uin heti pois sen selästä, jotten olisi ylimääräisenä painolastina. Uin sen pään viereen ja yritin puolestani kannatella sitä pinnan yläpuolella, mutta hevonen oli liian raskas. Tartuin suitsiin ja kiskoin eläintä kohti rantaa hädissäni, mutta Arthur hirnui kimakasti. Suitsista kiskominen ei varmasti tuntunut voimattomasta eläimestä mukavalta. "Arthur, älä jätä minua", itkeskelin ja pitelin sen turvasta, joka välillä vajosi pinnan alle. Hevosen silmät pyörivät vauhkoina kuopissaan valkuaiset vilkkuen, kun se taisteli hengestään. "Kiitos, Arthur, kiitos kaikesta", nieleskelin ja silittelin sen turpaa polkien koko ajan vettä allani. "Olit hyvä hevonen. Kerron Tohtorille, että pelastit henkeni. Tohtori on sinusta varmasti hyvin ylpeä." Arthur hirnahti surullisesti ja möllötti minua tummilla silmillään väsyneesti. Se tyyntyi täysin ja hörisi pehmeästi kuin selittäen jotain viimeisiksi sanoikseen ja vajosi sitten pinnan alle. Näin sen valkean hahmon katoavan pimeyteen. Kurkkuani kuristi. Koko kehoani kylmäsi. Arthur oli poissa, ja minä olin aivan yksin. Minun pitäisi selviytyä. Olin sen Arthurille velkaa. Ryhdyin kauhomaan vettä vihaisesti hammasta purren.

Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että voimani ehtyivät. Olin yrittänyt liian kovaa. En ikinä olisi jaksanut uida rantaan riuhtomalla sellaisella voimalla. Katsoin ei enää niin kovin kaukana olevaa uimalaituria. Haukoin henkeäni kylmästä täristen. Laiturin vieressä kalliolla istui vaalea poika syventyneenä johonkin taskukonsoliin, jolla hän pelasi kiivaasti. Tuuli oli nostattanut aaltoja, jotka nyt vyöryivät yksi toisensa jälkeen niskaani. Oli niin kylmä. Olin niin väsynyt, etten jaksanut enää edes nostaa kättäni heiluttaakseni pojalle. Aalto iskeytyi takaraivooni, ja kasvoni painuivat veden alle. Yskin kylmää järvivettä. Yritin haukkoa ilmaa keuhkoihini, mutta uusi aalto painoi kasvoni veteen juuri, kun olin vetämässä henkeä. Sain keuhkoni täyteen vettä ja pärskin paniikissa. Yritin yskiä, mutta olin jäänyt veden alle, ja viimeiset ilmakuplat karkasivat kohti pintaa. Minulla oli väsynyt ja raskas olo. Tuntui kuin unen raskas syli olisi vetänyt minua puoleensa.

Aallot keinuttivat tiedotonta ruumistani, työnsivät pois ja kiskoivat takaisin. Pimeydessä tanssi pieniä kipinöitä, ihan kuin keijukaisia. Niitä syttyi koko ajan lisää, ja yhtäkkiä ne sukelsivat minuun yhtenä rynnäkkönä. Poltti ja pisteli. Heräsin tunteeseen kuin universumi olisi räjähtänyt sisälläni ja laajentunut rajusti. Kultaista valoa oli kaikkialla. Se virtasi lävitseni. Kauhuissani huomasin leijuvani ilmassa veden päällä. Poika rannalla tuijotti minua säikähtäneenä suu auki pelikonsolia kädessään puristaen. Yritin puhua, yritin sanoa, ettei tämä ollut sitä, miltä näytti. Yritin pyytää apua, mutta poika juosta kompuroi pakoon tuvalle. Olin sekaisin, hädissäni, ja tunsin kehoni vääntelehtivän vieraan energian voimasta. Ei tämä voinut olla sitä, mitä luulin sen olevan. Enhän minä voinut regeneroitua! En minä tiennyt, miten... Mahdotonta. Rukoilin, että olisin vain kuollut, koska tämä kaikki oli liian pelottavaa. En tiennyt, mitä tapahtuisi. Valo syöksyi ulos minusta, ja tunsin paineen keuhkoissani hellittävän ja särkevän väsymyksen katoavan kehostani. Valo laski minut rantakalliolle, jolla huohotin vatsallani yhä pakokauhuisena ja peloissani yskien viimeisiä vesiä keuhkoistani.

"Ehkä se on merenneito...?" "Ei, jokin temppu se vain oli." "Tosi messevät tehosteet!" "Toi näytti ihan regeneraatiolta. Tiättekste ihan niinku Doctor Whossa..." "Joo, joo, ja Tardis varmaan ilmaantuu kohta ja kaikkee. Anna olla nyt jo." Rannalle oli kerääntynyt ihmisiä parveilemaan ja katsomaan, mitä oikein tapahtui. Tuvasta kantautui renessanssimusiikkia ja opettajan ohjeistus. Oliko täällä tanssileiri? Yritin tunnistaa tanssin, mutta ajatukset eivät pysyneet kasassa. Keskity! En kyennyt vielä puhumaan, mutta yritin ryömiä laiturille ja kohottaa päätäni nähdäkseni, keitä rannalla oli. Sain aikaiseksi vain epämääräistä yninää ja vaikerrusta. Ihmiset vetäytyivät kauemmas. "Sanoin, että pysykää kaukana! Takaisin sisälle! Nyt heti!" kuului äreä käsky tuvalta. Enemmän ja vähemmän ripeästi väkijoukko harveni ja valui takaisin tuvan suuntaan vilkuillen taakseen uteliaasti. Ei, älkää menkö, anelin hiljaa mielessäni ja yritin raahautua kohti laituria. Haparoin katseellani poistuvien ihmisten joukkoa toivoen näkeväni E:n hahmon edes vilaukselta, mutta turhaan. Romahdin takaisin mahalleni kivelle. En voinut uskoa, että kukaan ei tullut apuun. Missä E oli? Miksei hän ollut täällä? Ehkä hän oli tunnilla. Adriankin oli varmasti opettamassa. Ajatukset surisivat puurona päässäni.

Suljin silmäni ja kuuntelin ympäröiviä ääniä. Keräsin voimiani ja yritin ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hoipertelin nelinkontin säänpieksemälle laiturille. Puu tuntui märkää kiveä lämpöisemmältä. Oloni alkoi tasaantua, mutta tunsin itseni silti huteraksi ja kömpelöksi, jotenkin pitemmäksi. Olinko sittenkin regeneroitunut? Miten se oli mahdollista? Kääntyilin ja vääntyilin varovasti tutkien kehoani. Näin vain vieraan, pitkän ja laihan kropan. Kyyneleet puskivat silmiini. Mitä minulle oli tapahtunut? Tahdoin takaisin omaan kehooni! Istuin laiturilla ja painoin pääni murheelliseen itkuun. Kasvoilleni valui vaaleita hiussuortuvia. Purskahdin kunnon itkuun. Olin vielä kaiken kukkuraksi jokin hunajablondi!

Yritin rauhoittua ja selittää itselleni, ettei sillä ollut väliä, miltä näytin, kunhan kaikki raajat olivat tallella. En ehkä ymmärtänyt, miksi minulle oli käynyt näin, mutta Tohtori voisi tietää ja Tohtori voisi selittää, mutta ensin hänet pitäisi pelastaa kaappaajiltaan. Kaikki tuntui kuitenkin ylitsepääsemättömän mahdottomalta juuri sillä hetkellä. En nähnyt vilaustakaan laivasta edes horisontissa. En tiennyt, missä Tardis oli. En tiennyt, mitä tehdä, ja olin aivan yksin. Lisäksi regeneraationi hävetti minua valtavasti. Minusta tuntui, etten kehtaisi puhua siitä kenellekään. Tarkemmin ajatellen en etenkään Tohtorille. Mahtaisiko hän edes tuntea minua, kun ilmestyisin laivalle pelastamaan häntä? Tuskinpa. Miksi tuntisi? Ja jos hän tunnistaisi minut, hän tajuaisi heti, mitä oli tapahtunut. Katkerasti kyyneleitä tyrskien päätin, ettei Tohtori saisi koskaan tietää ja että hän saisi vastedes luulla minua joksikin toiseksi. Ajatus oli musertava. Kukaan muukaan ystävistäni ei enää tuntisi minua. Olisin aivan yksin. Värjöttelin laiturilla ja katselin järvelle. Arthurkin oli poissa. Tohtori oli vankina, ei välttämättä edes elossa. Sillä hetkellä olin maailmassa todella yksin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti