Regeneraatiotuskia (uni)

Polttava kipu riehui sisälläni. Se oli alkanut aivan yhtäkkiä. Sisuskaluni tuntuivat kiehuvan. Selkää vihloi kuin minut olisi kerta toisensa jälkeen lävistetty valtavalla sapelilla. Olin äkillisesti romahtanut maahan kesken tanssileirin. E oli kerännyt minut talteen kummastuneiden leiriläisten keskeltä ja ilmoittanut, että nyt lähtisimme kotiin, koska en ollut kunnossa. Ajomatka oli ollut piinallisen pitkä, mutta E oli nököttänyt ratin takana päättäväisesti, vaikka olin valittanut ja ulissut koko matkan sekavia takapenkillä: milloin tahdoin takaisin ja milloin olin lähdössä pelastamaan Tohtoria siipiratasalukselta. En ollut pystynyt pitämään yllä uutta muotoani vaan olin vähitellen palannut vanhaan kehooni, mistä olimme kumpikin päätelleet, että jokin oli pahasti pielessä.

Nyt makasin E:n pimennetyssä olohuoneessa. Viiltävä kipu oli räjähtänyt infernaaliseksi, kun olimme taistelleet minua ylös portaita. Repivä, ravisuttava kipu oli saanut minut tarrautumaan porraskaiteeseen, jotta olisin pysynyt kasassa. E oli joutunut maanittelemaan ja vääntämään minut irti kaiteesta, josta olin pidellyt kiinni kuin henkeni kaupalla, kuin hukkuva oljenkorresta. Päästyämme sisälle asuntoon olin saman tien käpertynyt olohuoneen matolle sikiöasentoon ja kaikista suostutteluista huolimatta en ollut enää suostunut hievahtamaankaan siitä vuoteeseen tai edes sohvalle. Heijasin itkuisena edestakaisin varmana, etten selviäisi vaan regeneraatioenergia raastaisi minut hengiltä ennemmin tai myöhemmin, luultavasti ennemmin.

E seisoi hetken neuvottomana katsellen vikisevää, vääntelehtivää kasaa lattiallaan ja katosi sitten huolestuneen näköisenä keittiöön. Kauhuissani ajattelin hänenkin luovuttavan ja että jäisin yksin, mutta hetken päästä kuulin astioiden kolinaa ja E:n jutustelevan jotain keittiöstä. Sanoista en saanut selvää oman huohotukseni yli, mutta se oli yhdentekevää, kunhan tiesin, etten ollut yksin. Pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän palasi höyryävän teekupillisen kanssa ja kyykistyi viereeni tarjoamaan sitä minulle. "Katso, sait Tardis-mukin. Teetä. Yritähän nyt juoda, se auttaa", hän puheli rauhoitellen laskien kätensä harteilleni. "Toivottavasti", hän lisäsi hiljaa.

Kivut olivat hetkeksi hellittäneet ja läähätin vetelänä henkeäni haukkoen lattialla poski rullalla mattoa vasten. Kädet täristen punnersin itseni polvilleni ja pinnistelin kurottautumaan mukia kohti. Epävarmasti siemaisin pari kulausta. Enempää en jaksanut. Kulmat kurtussa odotin, että taivaallisen hyvä olo leviäisi taianomaisesti koko kehooni, mutta mitään ei tapahtunut. Ehkä se ei ollutkaan niin nopeavaikutteista. Kielelläni tuntui karvas maku, joka vain voimistui. Mieleni teki pyyhkiä kieleni johonkin, mutta ennen kuin ehdin hinkata kieltäni sohvaan uusi kouristusten aalto kumpusi yhtäkkiä sisuksistani ja rojahdin takaisin makuulleni. Tunsin, miten kuuma tee valui kohti vatsaani levittäen mukanaan kirvelevää, pistelevää kipua. Ei, tee ei ollut nyt se, mitä kaivattiin. "Ei teetä", ähisin tuskissani. "Polttaa."

"Tarvittaisiin Tohtoria." E istahti sohvalle ja hörppi teetä mietteliäänä. "Hän tietäisi, mitä tehdä. Tuskin tuo paranee kalapuikoillakaan. Eikä minulla edes ole vaniljakastiketta. Eikä sitä tiedä, vaikka se saisi aikaan räjähdyksen tai jotain muita komplikaatioita. "

Räjähdyksen mainitseminenkin sai minut vaikeroimaan kahta kauheammin, sillä juuri siltä minusta tuntui: kuin olisin räjähtämäisilläni. Puistelin kuitenkin päätäni raivokkaasti. "Ei", vikisin, "Ei Tohtoria. Tohtori ei saa tietää. Hän ei saa nähdä tätä."

E katsoi minua kuin vajaamielistä. "Älä ole tyhmä. Tohtori on ainut, joka voi auttaa! Anna, kun arvaan: olit jossain Tohtorin kanssa ja sitten tämä tapahtui. Missä hän on?"

"En tiedä", vastasin, ja vatsani kramppasi minut palloksi. "Jack."

"Häntä ei tänne kutsuta. Ei Jack osaa tässä auttaa", E totesi torjuvasti.

Polttavia kipinöitä sinkoili sisälläni, ja olin varma, että sisäelimeni olivat alkaneet revetä riekaleiksi. Kylmä hiki valui nihkeänä pitkin niskaani. Yritin nousta nojaamaan vasten sohvaa siinä uskossa, että asennon vaihtaminen helpottaisi oloa. Nojasin päätäni E:n polveen ja puuskutin kyyneleet poskillani, kun selkäni halkaisi viiltävä kipu, voimakkaampi kuin ennen. Parkaisin tuskissani ja painoin otsani takaisin vasten mattoa. E laski teemukin käsistään ja kumartui puoleeni. "Mihin sattuu?" hän kysyi huolissaan.

"Selkään. Tuntuu, että halkean", sain hädin tuskin huohotettua. "Minä en selviä tästä", panikoin, kun kipu viilteli selkääni valkoisina välähdyksinä. Olisin oksentanut kivusta, jos pala ei olisi kuristanut kurkkuani ja tehnyt hengittämistä vaikeaksi. "Minä en halunnut tätä. En ihan oikeasti halunnut. Mieluummin olisin kuollut."

"Äläs nyt... Et sinä tätä valinnut. Et sinä voinut tietää", E hyssytteli ja kyykistyi viereeni. Hiljaa hän silitteli selkääni. Rauhallisesti pitkin vedoin edestakaisin. E tuntui hallitsevan energiaa, kesyttävän sen ja pakottavan rauhoittumaan ja alkamaan korjata tekemiään vaurioita. Hiljalleen tunsin, miten jylläävä, polttava energia sisälläni laantui ja aaltoili pehmeämmin vain välillä näykkien sisikuntaani. Rauhoituin itsekin ja rentouduin hieman tärisevältä kerältäni. Pystyin hengittämään tasaisemmin. Nyyhkytin hiljaa kiitollisena ja samalla kuitenkin kauhuissani siitä, että joku silitteli minua.

Energia sisälläni ei hämääntynyt silittelyistä kovin pitkäksi aikaa. Tunsin, miten se vetäytyi ja tiivistyi syvemmälle. Itkeskelin yhä ääneti ja yritin kestää raastavaa, pistelevää kipua. Aloin olla todella väsynyt ja pelkäsin, etten jaksaisi enää kovin pitkään. Kuolema alkoi tosissaan pelottaa minua. Itkua tuhertaen sopertelin E:lle, mitä oli tapahtunut, ja hoin, etten halunnut kuolla. Lopulta anelin, että E etsisi Tohtorin. Minä en ollut pystynyt pitämään lupaustani, että palaisin pelastamaan Tohtorin. Jonkun pitäisi pelastaa Tohtori. Maailma tarvitsi Tohtoria. Minäkin tarvitsin, mutta minua ei ehkä voisi silloin enää pelastaa. Tahdoin silti nähdä Tohtorin vielä viimeisen kerran.

E kiskoi tumman takin niskaansa. "Minä menen nyt. Etsin Tohtorin ja tuon hänet tänne. Tulen pian takaisin."

"Et sinä voi tietää..." yritin uikuttaa. Kaikki kuulosti vain turhilta lupauksilta. Voisi kestää useita kuukausia, useita vuosia, ennen kuin hän löytäisi Tohtorin. Silloin olisi jo liian myöhäistä.

"Tardis", hän totesi ja katosi ovesta.

Mieleni teki huutaa ja itkeä yksinäisyyttäni. Minua pelotti, ja minut oli jätetty yksin. Yksin kasvokkain kuoleman kanssa. Tyyni ja hiljainen järki kuitenkin kertoi, ettei meuhkaamisesta ollut mitään hyötyä - pikemminkin päinvastoin. Jos rauhoittuisin, voisin selvitä pitempään. En ehkä riittävän pitkään, mutta ainakin olisin yrittänyt. Pelko yritti kuitenkin lannistaa minut. Enhän minä kestäisi. Jo muutamassa päivässä olisin liian heikossa kunnossa ja nääntyisin. E ei löytäisi Tohtoria ja luovuttaisi. Kotiin palatessaan hän löytäisi sen, mitä minusta oli jäljellä. Ei, E ei luovuttaisi! Hän etsisi Tohtorin. Jos E pystyi hallitsemaan regeneraatioenergiaa, voisin minäkin tehdä jotain.

Keskitin kaiken keskittymiseni sisääni. Minun pitäisi keksiä, mitä oli mennyt pieleen, jotta korjaava energia olikin ryhtynyt tuhoamaan minua. Yritin hidastaa sitä. Niin saisin hieman lisää aikaa ja aikaa minä juuri tarvitsin. Aikaa, jotta oppisin ymmärtämään energiaa. Enemmän aikaa E:lle etsiä Tohtori. Minua väsytti, mutta taistelin nukahtamista vastaan. Energia oli muuttunut lämpimäksi ja pehmeäksi, mutta yhä se itsepintaisen vääjäämättömästi nakersi sisikuntaani. Aivan kuin se olisi vaipunut valmiustilaan: yksikin väärä liike, ja kaikki olisi ohi. Ajatukseni ei voisi nyt herpaantua siitä. En saisi nukahtaa. Jos kuitenkin ihan hetkeksi vain...

Kirkas valo täytti huoneen. Kuulin E:n puhuvan nopeasti. Kuulin liikettä olohuoneen nurkasta. Siristin silmiäni nähdäkseni, mitä tapahtui. Ehdin juuri nähdä, miten Tohtorin pitkä, laiha hahmo astui Tardiksesta E kannoillaan.

"...sinä voisit auttaa, ja sanoin, että löydettyäni sinut palaisimme Tardiksella takaisin ajassa, ja tuossa hän nyt on", E pälpätti ja osoitti minua. "Emme tienneet, mitä tehdä. Se näytti ihan regeneraatiolta, mutta eihän se voi olla. Mahdotonta. Tohtori, tee jotain. Ole kiltti ja sano, että jotain voi vielä tehdä."

Keskittymiseni herpaantui, kun onni ja helpotus purskahtivat sisälläni nähdessäni E:n ja Tohtorin. Vaistomaisesti räpiköin istumaan, ja samassa sisälläni leimahti. Ähkäisy karkasi keuhkoistani. Tuli pimeää. Silmät epäuskosta laajenneina seissyt Tohtori syöksyi kaappaamaan kiinni minusta. "Ei, ei, ei, ei. Ei se voi olla, mutta on se", hän taivasteli. "Se on mahdotonta. Mutta on se. Regeneraatio. Mutta hän ei osaa. Keho ei tiedä, mitä pitäisi tehdä." Tohtori pysähtyi tuijottamaan tyhjää kuin tapaillen jotain unohtamaansa, mutta havahtui sitten ja kääntyi katsomaan E:n suuntaan. "Äkkiä. Tardikseen. Hänet täytyy saada Tardikseen." Tohtori yritti nostaa minua, mutta olin tajuttomana liian vetelä. "Missä se Jack on, kun häntä tarvittaisiin? Huuda hänelle", Tohtori huusi E:lle roikottaen minua kainaloista.

"Jack! Tänne!" E kurkottautui huutamaan sisään Tardiksen ovesta. Mitään ei kuulunut. Paitsi kaukaisia suihkun ääniä. "Suihkussa", E totesi happamesti ja tarttui minua jaloista.

Tohtori kurtisti otsaansa E:lle ja oli melkein väittämässä vastaan, että jos Jack oletti, että hän saisi reissata mukana, niin olisi hänen myös tehtävä osuutensa, ja ettei E:n tarvitsisi riuhtoa itseään auttamalla kantamisessa, mutta E:n tiukka katse muistutti, ettei aikaa ollut hukattavaksi. He nostivat minut ylös ja vaappuen raahasivat kirkkaana hohtavaan Tardikseen.

- - - - -

Todennäköisesti uni heijasteli tolkutonta selkäkipuani, sillä aamulla heräsin selkä aivan jumissa. Jännää oli se, miten uni oli suoraa jatkumoa edellisöiselle unelle siipiratasristeilystä. Jahas, että tällainen tuplajakso tällä kertaa.