Unohdus (uni)

Viime yönä näin unta, jossa pääsin ensimmäistä kertaa pelastamaan maailmaa yksin ja samalla sain myös äänimeisselin lainaan vaaralliselle tehtävälleni. Sillä aikaa, kun minä yritin pelastaa ihmiskuntaa unohduksen kourista, Tohtori suhaili omilla teillään, enkä ole lainkaan varma, että hän kertoi minulle totuutta näistä retkistään.

* * * * *

"Minä löysin sen! Ihmettelinkin, mikä oli vialla, mutta sitten löysin sen otuksen. Se piiloutui tänne", Tohtori höpötti ja viuhtoi ympäri keskikonsolin kytkimiä käännellen. "Haa! Perillä!" Samassa hän oli jo ulkona ovesta ja kiskonut minut perässään. "Katso tätä maailmaa, tätä paikkaa. Huomaatko?" Tohtori kuulosti kohtalokkaalta ja katseli ympärilleen. "Asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla."

Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Tardis oli materialisoitunut Laukontorin rantaan. Suvannosta nousi kirpsakoille syysaamuille tyypillistä sumua kiemurtelemaan Kehräsaaren kujille. Bussi kipusi tietään vaivalloisesti huokaillen kohti Keskustoria kyydissään nuokkuvia työmatkalaisia. Autojen valot halkoivat kalpeina sumuista parkkipaikkaa. Ihmisiä käveli kosken yli vetäen takkia tiiviimmin ympärilleen, kaulaliinojaan kohentaen. Kiire töihin. Torilla usvan keskeltä pilkotti muutama koju. Myyjät nostelivat esille laatikoittain omenoita ja marjoja. Näin heidän lämmittelevän käsiään. Minuakin vilutti. En ollut varautunut syysaamun purevaan viileyteen. Vedin kädet puuskaan lämmittääkseni itseäni ja katsoin Tohtoria kysyvästi alta kulmain. 

"Mitä?"

"Ihmisiä matkalla töihin? Tohtori, nyt on arkiaamu! Tämä on Laukontori. Tampereella. Ei mitään ihmeellistä", selitin kuin henkilölle, joka ei olisi koskaan nähnyt tavallistakin tavallisempaa arkiaamua kaupungissa. Kaikki oli niin kuin aina. Vilkaisin Tohtoria, joka haravoi katseellaan harmaata väkijoukkoa, kulkijoiden massaa, joka ei juuri ympäristöstään piitannut. 

"Okei. Tampere. Ei mitään outoa, niinkö?" Tohtori kysyi kulmiaan kohottaen ja kuin yhtäkkiä jotain tajuten purskautti: "Hei, mistä sinä tiedät, mikä on outoa Tampereella ja mikä ei?"

Älähdin hämmästyksestä ja käännähdin katsomaan kunnolla Tohtoria. "Minä asun täällä! Tuossa järven toisella puolella, jos et muista. Olen töissä tuossa viereisessä korttelissa. Tulen joka päivä töihin tuohon mäen päälle, tuon rakennuksen taakse", viitoin napakasti kohti toimistoa ja tuijotin Tohtoria epäuskoisena. "Tällaista täällä on aina aamuisin. Tiedän, koska olen nähnyt sen. Tämä on minun elämääni!" 

"Ei enää", Tohtori totesi ykskantaan. "Lähdit vähän reissaamaan." Pieni, kiusoitteleva hymy pilkahti suunpieleen, kun hän katsoi minua. Hetkeksi unohdin, että oli kylmä, ja saman tien toivoin, ettei Tohtori luulisi minun ihastuneen. "Mikä vuosi nyt on?" hän kysyi yhtäkkiä selvästi testatakseen minua. 

Katselin ympärilleni. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa. Kaikki näytti niin samalta kuin omassa ajassani. Yritin etsiä edes pieniä vihjeitä ajan kulumisesta. Olivatko nuo putket uudet? Jotain uutta teknologiaa? Millaisia laitteita ihmiset kantoivat? Uusia, remontoituja pintoja? Millaisia laivoja satamassa kellui? Yritin muistaa, mitä liikkeitä oli ollut missäkin liiketilassa. Edes jokin pieni vihje... Halusin arvata hyvin. "Kaikki näyttää niin samalta. Ei varmaan kovinkaan paljon ennen tai jälkeen 2010-luvun", heitin arvaukseni olkiani kohauttaen. Siirryin varmuudeksi vähän likemmäs Tardisin varjoja siltä varalta, että joku työkavereistani kävelisi ohi. En halunnut tullut nähdyksi. Voisin olla jo toimistolla. Se saattaisi aiheuttaa epämiellyttävää hämmennystä.

Tohtori näytti voitonriemuiselta eli olin arvannut pahasti väärin. "Siinäpä se! Nyt on vuosi 2411 eikä mikään ole muuttunut! Eikö se sinusta ole kummallista?" Tohtori tohisi ja jatkoi samaa kyytiä odottamatta vastaustani: "Totta kai se on kummallista. Siinä ajassa olisi pitänyt tapahtua paljon. Asioiden olisi pitänyt muuttua. Teidän olisi pitänyt kehittyä! Tutkia maailmaa ja maailmankaikkeutta, tehdä keksintöjä, kehittää teknologiaa, etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka ovat askarruttaneet teitä vuosisatoja, vuosituhansia...! Ja yhä te vain menette aamulla töihin. Ihan niin kuin ennen vanhaan. Ihan tosi, ei edes leijuvia autoja? Ne olisivat kivoja. Miksette ole vielä keksineet leijuvia autoja? Keksittekö te jossain vaiheessa leijuvia autoja? Ai, pahus, mistä sinä sen tietäisit... Minunhan se pitäisi tietää! Voisin tarkistaa..." 

"Tohtori!" korotin ääntäni napakasti ja yritin palauttaa hänet taas nykyhetkeen. "Monet ihmiset menevät aamulla töihin, ja se on ihan normaalia. Voihan heistä osa olla tutkijoita ja keksijöitäkin. Työtä se on tutkiminen ja keksiminenkin." 

"Hyvä huomio. Ehkä yötöistä ei sitten tullut neljässäsadassa vuodessa muotia", Tohtori tuumasi ja sujahti Tardisiin. Olin jo menossa perässä, mutta olimme vähällä törmätä, kun hän jo pyörähti takaisin ovensuuhun pidellen kädessään jotain. Nappasin häneltä takkini ja kuuntelin tarkasti puhetulvaa napittaessani takkiani kiinni. "Joka tapauksessa. Täällä ei pitäisi näyttää tältä. Kehityksenne laahaa pahasti jäljessä. Se otus saa tämän aikaan. Se on piiloutunut tänne ja pysyäkseen piilossa se on taannuttanut teidät sille tasolle, millä olitte 2010-luvulla, no, sanotaan 2000-luvulla. Ette tee turhia kysymyksiä, ette muuta olosuhteita niin, että se paljastuisi. Se tylsyttää mielenne, jotta pysyisitte turvallisesti rutiineissanne, tukahduttaa luonnollisen uteliaisuutenne, jotta ette tutkisi liikaa. Se saa teidät unohtamaan kaiken erikoisen, mikä saattaisi herättää teissä kysymyksiä, joihin tahtoisitte löytää vastauksia. Se saa teidät kaikki unohtamaan. Tässä." Tohtori iski käteeni äänimeisselin. Ilmeisesti epäuskoinen ilmeeni kertoi kaiken, ja hän kiirehti selittämään. "Se on varakappale. Minulla on omani. Saat sen lainaan, et omaksi, kunnes opit käyttämään sitä kunnolla. Kokemattomissa käsissä se voi olla arvaamaton. Ei, en ole unohtanut sitä tapausta, kun leikit meisselilläni ja sait sen nuoren miehen pyörtymään puistossa silloin aikakuplassa. Älä luule, etten nähnyt sitä! Mutta nyt voit tarvita sitä. Menet, etsit sen otuksen ja tuot sen Tardisiin, niin sitten palautamme sen kotiin." Tohtori katsoi minua ihan kuin odottaen, olinko ymmärtänyt, mitä hän sanoi. 

Seisoin vain hiljaa ja katsoin takaisin. Niin katsoi Tohtorikin puolittain Tardisin ovella seisten, kuitenkin selkeämmin sisällä kuin ulkopuolella. Kädet taskuissa. Hän oli lähdössä. Tajusin, että Tohtori oletti minun lähtevän tehtävälle yksin. "Et aio tulla mukaan. Miksi minun täytyy mennä yksin?" 

Tohtori näytti kiusaantuneelta, raapi takaraivoaan ja selvästi kamppaili löytääkseen oikeat sanat. "Eeäh, on vähän kiire. Muita juttuja, jotka täytyy hoitaa."

"Niin kuin mitä juttuja?" tivasin ja laskin varmuudeksi käteni Tardisin ovenkahvalle, jottei Tohtori pääsisi karkuun. 

"Tulen kyllä takaisin", Tohtori vakuutti ja peruutti askelen peremmälle. "Yritän löytää otuksen vanhemmat tai ainakin muita sen lajin edustajia. Eivät ole kovin ystävällistä väkeä, eivät välitä vieraista. Voi mennä sotkuiseksi. Parempi, ettet tule mukaan. Ja sinun täytyy löytää se otus, ymmärrätkö?"

"Niin, mutta mistä minä tiedän, mihin se on piiloutunut? Miltä se edes näyttää? Sehän voi olla missä vain!" vänkäsin jo vähän hädissäni. En uskonut, että minulla olisi mitään mahdollisuuksia löytää tätä kummajaista, joka tahtoi pysytellä piilossa.

"Tardis toi meidät tänne. Se seurasi sitä. Jossain täällä se piilottelee. Ja sinun suriseva ihmismielesi vetää takuulla sen huomion puoleensa. Mieti nyt: olet nähnyt tähdet, matkustanut ajassa ja tiedät, että se kaikki on mahdollista! Ihmeellinen, pieni ihmismielesi pursuaa kysymyksiä, ajatuksia ja ideoita. Ihmettelet niin, että synapsiesi räiskeen voi melkein kuulla. Sinä loistat, sinun mielesi huutaa hiljaisuudessa kuin majakka, ja se pelottaa tätä olentoa enemmän kuin mikään muu. Sinä voit kertoa ihmisille ja saada heidät taas ajattelemaan, jolloin sen piilo paljastuisi, ennen kuin se ehtisi tehdä mitään. Sinut pitää vaientaa. Sinä vedät sitä puoleesi." Tohtorin katse oli vakava, kun hän astui vielä ulos Tardisista ja laski kätensä hartialleni. "Se yrittää saada sinut unohtamaan. Sitä pelottaa, ja siksi se yrittää saada sinut unohtamaan tämän kaiken. Minut, Tardisin, tähdet, yhteiset seikkailumme, menneet ja tulevat. Sinun pitää olla vahva ja keskittyä tehtävääsi. Etsi se, ennen kuin se löytää sinut. Pystyt siihen kyllä." 

En pystynyt katsomaan Tohtoria. Teräksinen vesi lainehti satama-altaassa. Suu puristui mietteliääksi viivaksi ja pala tuntui juuttuvan kurkkuun. "Entä jos unohdan?" Kysymys karkasi suustani värisevänä. En minä tahtonut unohtaa Tohtoria ja seikkailujamme. En tahtonut palata siihen rutiinientäyteiseen arkeen, jota olin elänyt miettien, että on oltava jotain muutakin. Nyt olin saanut kokea sen muun enkä ollut enää valmis luopumaan siitä. 

Tohtorin katse oli surusta raskas, ja hän näytti yhtäkkiä paljon vanhemmalta. Hetken aikaa näin hänen silmissään kaikki ne vuosisadat, mutta sitten hän pudisti hiljaa päätään. "Et sinä unohda. Et unohtanut minuakaan, vaikka yritin. Tyttö, joka ei unohda", Tohtori sanoi lähes lempeästi, hymyillen rohkaisevasti. "Et sinä unohda."

Pelko kuristi kurkkuani. Ajatus kuolemasta ei olisi ollut puoliksikaan niin pelottava kuin ajatus unohtamisesta. Entä jos unohtaisin kaiken tässä vieraassa ajassa? Kaikki perheenjäseneni ja ystäväni olivat jo aikoja sitten kuolleet. Vaikka paikka oli tuttu, mitään tuttua ei oikeasti ollut enää jäljellä. Unohtaisinko vain, etten ollut tästä ajasta, rakentaisin itselleni arjen ja elämän ja alkaisin suorittaa rutiinejani? Muistaisinko enää mitään, edes kaikuja menneistä? "Mutta entä jos unohdan ja luulen, että kaikki on ollut vain unta? Että et olekaan totta? Sitten en osaa tulla takaisin." Elättelin yhä toiveita, ettei Tohtori lähtisi ja jättäisi minua yksin.

Tohtori harppasi aivan eteeni ja tarttui tiukasti hartioistani, kumartui katsomaan minua suoraan silmiin. Katse oli vahva, rohkaiseva, niin intensiivinen, että se tuntui imevän minut mukaansa. Päässäni pyöri sekalaisia muistoja seikkailuistamme, välähdyksiä vaaroista, jotka olimme kohdanneet, rauhallisista juttutuokioista Tardisissa, hetkiä, jolloin olimme vain ymmärtäneet toisiamme. Minun oli pakko kääntää silmäni pois. En kyennyt katsomaan kaikkia niitä muistoja samalla peläten, että menettäisin ne kaikki. Tohtori ravisti minua hartioista. Ääni oli jämäkkä mutta lämmin. "Katso, katso minua. Katso Tardista. Pidä tämä kuva mielessäsi. Mies ja sininen koppi. Tämä ei ole unta. Tämä on totta. Mene nyt. Älä unohda. Ajattele sinistä koppia. Sininen koppi on tärkeä. Sininen koppi on totta. Kun olet löytänyt otuksen, sinun täytyy palata sinisen kopin luo. Mene nyt."

Tohtori sysäsi minut liikkeelle ja loikkasi Tardisiin. Veri kohisi korvissani ja kauhu oli jähmettää askeleeni, kun kuulin takaani tuttuakin tutumman huminan. Mieleni teki kääntyä ympäri ja sännätä Tardisin ovelle, mutta tiesin, että oli jo liian myöhäistä. Tardis oli jo kadonnut. Olin yksin. Tohtori oli jättänyt minut yksin vieraalle vuosisadalle. Ajatus tuntui raskaana painona vatsassa. Selviäisinkö tästä? Ei Tohtori olisi päästänyt minua yksin etsimään oliota, jos ei olisi luottanut minun pärjäävän. Ei varmasti. Eihän? Sulloin äänimeisselin syvälle taskuuni, keräsin kaiken rohkeuteni ja päättäväisyyteni ja hengitin keskittyneesti rauhoittuakseni. Minulla oli tehtävä, ja aioin hoitaa sen: etsisin otuksen, palauttaisin sen kotiin ja vapauttaisin ihmiset jälleen ajattelemaan.

Suuntasin Kehräsaaren kujille. Inhottavasti minusta tuntui siltä, etten ollut yksin, että minua tarkkailtiin. Tehtaan ja voimalaitoksen seinillä kiemurteli valtavia putkistoryppäitä kuin metallisia köynnöksiä. Niiden lomasta kuului ääni. Aivan kuin jokin olisi kiipeillyt niitä pitkin ja seurannut liikkeitäni. Yritin nähdä edes vilauksen vainoajastani, mutta sen onnistui aina kadota silmäkulmastani varjoihin, vaikka miten nopeasti yritinkin katsettani kääntää. Vedin varuiksi äänimeisselin esiin, vaikken tiennyt, mitä sillä tekisin. Tiesin, että otus oli lähellä.

Aavistelin, että äskeinen muistojen myrsky Tohtorin kanssa oli ollut otukselle kuin yleinen hälytyssireeni, joka vaati välitöntä vaientamista. En voinut tietää, mitä se tekisi äärimmäisessä hädässä, joten yritin vaimentaa ajatuksiani ajattelemalla kaikkea arkipäiväistä. Papereiden kiikuttamista ympäri toimistoa, keskusteluja käytävällä työkavereiden kanssa aamukahvia hörppien, nitomista, mapittamista, tyhjä koti työpäivän jälkeen, imuri lojumassa eteisen hämärässä keskellä lattiaa, ruokaa pitäisi laittaa...

Putkistossa kolahti. Se oli menossa pois. Äänestä päätellen otus ei voinut olla kovin suuri. Käännähdin äänen suuntaan. Pieni, kirkkaansininen, karvainen jalka katosi putkien väliin. Olin äimänä. Jahtasinko minä pientä, sinistä ja pörröistä olentoa? Ihan kuin säikkyä lasten pehmolelua? Miten saisin sen esille piilostaan? Miten saisin sen kiinni? Miten se yrittäisi saada minut unohtamaan? En saisi päästää sitä karkuun. "Hei, karvapallo! Älä mene minnekään. Minua sinä etsit!" huusin otuksen perään ja kaduin saman tien: tämän pidemmälle en ollut ajatellut, minulla ei ollut suunnitelmaa. Olo tuntui hataralta. En enää oikein tiennyt, mitä minä täällä edes tein. Ajattele sinistä koppia. Pinnistin ja palautin Tardisin mieleeni. Samassa mieleni syttyi taas ja muistin kirkkaasti, mitä olin tekemässä ja miksi. Nappasin äänimeisselin, asetin sen suurimmalle teholle ja suuntasin voimakkaan äänipulssin kohti kaikuvia ilmastointiputkia, jotka vahvistaisivat sykäystä entisestään. Toivottavasti saaden koko putkiston tärisemään niin, että otus putoaisi. Äänestä rämisevien putkien metelin yli kuulin rapisevan äänen, kun otus juoksi kompastellen pakoon putkia pitkin. Säntäsin sen perään. Juoksin portaisiin. Otus juoksi patoa pitkin. Se pysähtyi ja katsoi olkansa yli minua. Kiristin tahtia, ja otus kirmasi uudestaan vauhtiin. Pääsin padolle ja toivoin, että nyt nappaisin otuksen. Se kykki sinisenä ja pörröisenä patosillan tukirakenteissa. Vaalea, perunamainen nenä pilkisti sinisen karvan keskeltä pikimustien silmien alta. Sininen, ihan niin kuin Tardiskin...

Väsymys ja tympääntyneisyys painoivat koko kropassani. Takana oli taas yksi samanlainen päivä toimistolla. Yhdentekevää puheensorinaa käytävät pullollaan, piippauksin valittavia monitoimikoneita, jäähtyneitä, unohdettuja kahvikuppeja neuvotteluhuoneissa. Aikataulutkin paukkuivat, mutta kukaan ei välittänyt. Olo oli kauttaaltaan turta. Ihmettelin, mistä olin hankkinut pitkän, valkoisen kaulaliinan. Talvisaappailla käveleminen tuntui yhtäkkiä oudolta. Oliko minulla ollut ne kauankin? Pää tuntui sekavalta. Miten en muistanut tällaisia asioita? Ehkä se oli vain stressiä. Voisinhan piristää itseäni piipahtamalla kirpputorilla. Olinkin jo jonkin aikaa etsinyt parvekkeelleni uutta laatikkoa, johon voisin istuttaa kalluunoita. Voisin ripustaa lyhtyjäkin pimeitä iltoja valaisemaan. Joskaan en aivan selkeästi muistanut, oliko minulla parveketta tai oliko minulla edes asuntoa. Kai minä jossain asuin. Totta kai minulla oli asunto! Nyt se piirtyi selkeämpänä mieleeni.

Kirpputori sijaitsi vanhassa, nuhjuisessa tehdashallissa. Tila oli katosta lattiaan täynnä romua, joidenkin aarteita. Kirpputoria pitävä vanha, lihava mies hyllyi huteralla, korkealla jakkaralla ahtaassa eteisessä, tervehti murahtamalla. Katse näytti kertovan, että kävin siellä usein vain pyörimässä ostamatta yhtään mitään, etsimässä jotain sellaista, mitä ei ollutkaan. Hivuttauduin miehen ohi. Miten kaikki tämä roju kävi kaupaksi? Suuri osa tavaroista oli rikkinäisiä. Valaisinten johdotukset näyttivät repsottavan vaarallisesti. Peileissä oli säröjä. Johtoja roikkui siellä täällä. Kottikärryissä oli murtuneita kehyksiä. Kaikkialla oli likaista ja pölyistä. Paikka näytti enemmän kaatopaikalta kuin kirpputorilta.

Silmiini osui valkea lipastonlaatikko. Ehkä sitä voisi käyttää kukkalaatikkona. Vieressä oli valkoinen lyhty. Pyörittelin hetken esineitä käsissäni, mutta jokin ei tuntunut oikealta. Tarvitsinko minä todella tällaisia? Oliko tämä minua? Tuntui kummalliselta. Voisinhan aina miettiä vielä. Tuskin kukaan ryöstäisi löytöjäni. Muut asiakkaat tuntuivat koluavan tavarapinoja läpi kaavamaisesti tyhjänpäiväisen keskustelun keskellä. Sisään lappoi naisia tasaisena virtana. Kaikilla oli samanlainen valkoinen kaulaliina kuin minulla. Puistelin hiljaa päätäni ja taiteilin tieni nurkkaukseen, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Tunsin ikävän katseen selässäni. Vilkaisin olkani yli kirpputorin miestä, mutta tämä istui selkä tiukasti minuun päin ja puhui kahden naisen kanssa heidän löytämästään aarteesta.

Hyllynreunalla keikkui tusinatiffanylamppu. Hyllyllä köllötteli rähjääntynyt, vanha nalle. Nurkkaus oli täynnä kaikenlaista roinaa. Kummilapsellani olisi pian syntymäpäivä. Vai oliko joulu tulossa? Jotain kummilapselle täytyi kuitenkin hankkia lahjaksi. Olihan minulla kummilapsi? Tyttö vai poika? Minkä ikäinen? Pöydän alla oli laatikollinen leluja. Niiden lomasta pilkisti jotain sinistä, joka kiinnitti huomioni. Muista poiketen lelu näytti puhtaalta. Tartuin hapertuneen pahvilaatikon reunaan ja nykäisin. Laatikko nytkähti esiin pöydän alta. Minä kompuroin takaperin viereiseen romuseinämään. Käännyin salamana katsomaan kirpputorimiestä, joka tuijotti minua harvinaisen valpastuneena, mutta kääntyi sitten pois kuin vajoten takaisin omiin, hitaisiin aatoksiinsa. Toinen silmäpari kuitenkin tuijotti minua edelleen. Miehen takana kykki harvinaisen ruma, sininen pehmolelu. Sen katse hyysi sisintäni, ja ihmettelin, miten kukaan ilkeni antaa tuollaisen kammotuksen lapselle. Käännyin takaisin laatikon puoleen ja ryhdyin varovaisesti penkomaan sitä. Likaisten lelujen joukosta paljastui hassu, sininen laatikko. Se vaikutti oudon tutulta, vaikka minulla ei ollut käsitystäkään, mikä se oikein oli. Ehkä se oli sellainen retrolelu. Sininen laatikko. Vaikkapa osa jotain pienoisrautatietä. Ajatus tuijottavasta pehmolelusta väänsi vatsaani, ja minun oli pakko kääntyä katsomaan sitä uudestaan. Lelu tuijotti minua yhä. Sen mustat silmät näyttivät pohjattomilta, väreileviltä, sysimustilta kaivoilta.

Kaivoin tieni nurkkauksesta ja rämmin miehen luo. "Anteeksi, mitä tuo pehmolelu maksaa?" tiedustelin ja osoitin sinistä karvapalloa.

Mies katsoi, minne osoitin, ja noukki nuhjaantuneen, ehkä joskus valkoisen, pienen pehmokoiran käteensä. "Löysit sitten sinäkin vihdoin jotain. Tämäkö? 2,50", mies murahti.

"Ei, ei se, vaan tuo sininen", puistelin päätäni. "Tuo ruma mikä-lie-otus-nyt-onkaan. Haluaisin sen."

Mies tuijotti minua kuin harhaista. "Öh, niin, mitä? Ei meillä ole täällä yhtään sinistä pehmolelua. Ei meillä ole mitään sinistä. Ei kukaan halua mitään sinistä. Sininen ei ole juuri nyt muodissa. Kaikki tahtovat vain valkoista ja harmaata", mies selitti kuin tyhmälle.

Katsoin kohtaa, jossa pörrökasa oli hetki sitten ollut, kumartuakseni ottamaan sen syliini. Se oli kadonnut. Jäljellä oli vain kasa haalistuneita, vaaleita pehmoeläimiä. Tunsin oloni tyhmäksi. Juurihan se oli ollut siinä! "Mutta onhan teillä se sininen laatikkokin tuolla noin", viitoin nurkkaan, jossa olin ollut penkomassa lelulaatikollista. "Onko se myytävänä? Mitä se maksaa? Tahtoisin senkin."

"Mikä sininen laatikko? Sanoin jo, ettei meillä ole mitään sinistä. Sininen on nykyään ruma väri! Miksi sinä haluat sinistä? Ostaisit valkoista niin kuin kaikki muutkin!" mies puuskahti ärtyneenä ja huitaisi minut tieheni. Hän rojahti alas jakkaralta ja lähti esittelemään lähellä seisseille naisille valkoisia verhotankoja ja sisustustikkaita.

Seisoin hölmistyneenä paikallani ja mietin. Miksi mies ei ollut nähnyt pehmolelua? Sehän oli sähäkänsininen ja paljon muita leluja suurempi. Toisaalta olinko minä oikeasti halunnut sen lelun? Sehän oli niin vietävän rumakin, etten minä sitä olisi voinut antaa kummilapselleni. Huoahdin päätäni pyöritellen ja jatkoin vaellustani romujen seassa. Portaikon kaiteiden välistä näin taas saman sinisen pehmolelun. Häkellyin täysin. Miten se sinne oli joutunut? Mitä täällä oikein tapahtui?

Äkkiä minut täytti kristallinkirkas halu: Minun oli pakko saada se sininen laatikko! Aivan sama, miten hölmö esine se ikinä olisikaan. Se vaikutti jotenkin tärkeältä. Kauhoin tieni takaisin lelulaatikon luo. Laatikko nököttikin nyt siivosti pöydällä ja hohti valkoista valoa. Minäkö sen siihen olin nostanut? En ainakaan muistanut. Se näytti oikeastaan aika herttaiselta. Olin kuullut, että johonkin maailman aikaan oli ollut olemassa puhelinkoppeja. Ehkä tämä oli sellainen. Tätähän voisi käyttää yövalona. Sininen koppero toisi turvaa pienen kummilapseni öihin hohtamalla yöpöydällä tai lipaston päällä. Millainenkohan lamppu sisällä oli? Yritin avata laatikkoa, mutta se oli mahdotonta. Etsin katkaisijaa, josta valon saisi pois päältä. Ladattaisiinko tämä jotenkin? Miten tässä riittäisi virta? Painoin nenäni kiinni laatikkoon ja yritin kurkistaa sisään sumeista ikkunoista. Sisällä ei tuntunut olevan mitään lamppua vaan valo vain tuli jostain. Uteliaisuuteni heräsi. Jännittävää, uutta tekniikkaa! Miksen ollut kuullut tällaisesta keksinnöstä aiemmin?

Samassa valtava valojen ja leimahdusten myrsky kävi lävitseni voimakkaana. Vaikka se ei sattunnut, säikähdin. Oliko laatikko sittenkin vaarallinen? Yhtäkkiä muistin kaiken hyvin selvästi. Puuduttava junnaus päässäni oli poissa. Ajatukset sinkoilivat jälleen kirkkaina. Kuin olisin pitkästä aikaa voinut hengittää vapaasti raitista ilmaa. Pitelin kädessäni Tardis-lelua. Ajatus Tardisista Laukontorin rannassa ja Tohtorista nojailemassa sen oveen paloi kirkkaana soihtuna mielessäni. Mies ja sininen koppi olivat totta. Sulloin lelu-Tardisin hymyillen laukkuuni ja käännyin katsomaan, vieläkö sininen olento oli portaissa. Se katsoi minua mustilla silmillään ja murisi uhkaavasti. Se tärisi raivosta päästä varpaisiin. Tuo oli se olento. Se oli saanut minut unohtamaan. En uskaltanut ajatellakaan, kuinka pitkäksi aikaa. Minun pitäisi viedä se Tohtorille. Mutta miten?

Otus säntäsi tiehensä ja haihtui savuna ilmaan. Ryntäsin sen perään portaisiin. Saatoin yhä kuulla sen juoksevan. Kynnet iskivät metalliin sen kiivetessä turvaan katon putkien lomaan. Ikävästi minusta tuntui, ettei putkisto ollut vain pakopaikka vaan myös hyvä paikka väijyä saalista, minua. Pelko viritti jokaisen soluni äärimmäiseen valmiuteen. Yritin keksiä ratkaisua tilanteeseen: Minun pitäisi saada otus kiinni ja viedä se Tohtorille, ennen kuin se saisi minut kiinni ja tekisi ties mitä. Välillä keskityin tiukasti ajattelemaan Tardista ja Tohtoria pitääkseni olennon loitolla, kun se liikehti liian levottomasti etsien sopivaa hetkeä hyökätä näkymättömistä kimppuuni. Puristin äänimeisseliä osaamatta hyödyntää sitä mitenkään. Ainakin sillä voisi lyödä, jos otus hyökkäisi. Ajatus tuskastutti minua. Enkö tosiaan keksinyt mitään muuta tapaa käyttää äänimeisseliä kuin käyttää sitä tavallisena lyömäaseena? Tohtori ei saisi koskaan tietää, että en kyennyt parempaan.

Otus liikehti jälleen levottomasti. Se vaistosi pelkoni ja kasvavan paniikkini niin kuin mikä tahansa eläin. En tiennyt, missä se piileskeli. Epävarmasti räpelsin äänimeisselin asetuksia ja kohotin sen sitten kohti kattoa ja heilutin hitaasti edestakaisin kuin lakaisten kattoa. Skannasin - toivoakseni - kattoa elämänmuotojen varalta saadakseni tietooni otuksen sijainnin. Vapisin kauttaaltani, sillä pelkäsin, miten otus reagoisi skannatuksi tulemiseen.

Meisseli piippasi löydettyään elävän olennon. Se oli kuin tummaa, pyörteilevää savua putkiston mutkassa. Silmät kiiluivat pimeässä. Se oli paljon lähempänä kuin olin osannut aavistaakaan. Eikä se ollut ilmeisen ilahtunut skannatuksi tulemisesta ja piilonsa paljastumisesta. Se ärisi ja sähisi, ja sen silmistä näin, että pian en enää koskaan muistaisi. Vaikka ajatus kauhistuttikin, käännyin silti kannoillani ja syöksyin takaisin portaisiin paljastaen olennolle selkäni. Juoksin, minkä kintuistani pääsin. Rämmin ja loikin yli tavarakasojen, ohi kirpputorimiehen, joka huusi jotain perääni. Ilmeisesti en ollut enää tervetullut tälle kirpputorille, kirottu sekopää kun olin.

Olento oli muuttunut mustanpuhuvaksi. Se kirmasi pitkin tehdasrakennusten seiniä kuin mikäkin karvainen lisko tai skorpioni. Tunsin sen tavoittelevan mieltäni, hidastavan juoksuani, mutta keskityin vain ajattelemaan Tardisin turvallista valoa ja Tohtoria, joka odottaisi minua Tardisin luona. En voinut kuin toivoa, että Tohtori oli jo palannut. En saanut antaa ajatukseni hetkeksikään herpaantua. Ajattelin vain Tardista Laukontorin rannassa. Ajattelin reittiä Tardisin luo. Minun pitäisi vain pitää kiinni tuosta reitistä ja päämäärästä ja juosta Tardisin luo. Jos ajatukseni harhautuisi hetkeksikin, minusta tulisi lopullisesti 2400-luvun tylsämielinen kansalainen. Putkahdin kapean kujan läpi, suuren puun ohi, ennen parkkipaikkaa vasemmalle Satamakujan käytävän läpi ja riippusillalta äkkiä oikealla. Tardis näkyisi heti laivan jälkeen...

Otus kintereilläni jatkoin juoksemista. Tiiliseinän päättyessä se loikkasi rantakadun puihin ja rymysi niissä eteenpäin, sitten laivojen mastoissa ja katoilla. Keskellä harmaata satamamaisemaa nökötti sininen poliisipuhelinkoppi, jonka ikkunoista loisti himmeä valo. Helpotus tulvahti sisälleni, ja taistelin kuumia kyyneleitä vastaan. Hengitys poltti rintaa, mutta pinnistin vielä jaloistani lisää vauhtia viimeisille metreille. "Tohtori!" huusin läkähtyneiden keuhkojeni pohjasta. "Tohtori!"

Tardisin ovi avautui ja ulos pisti tuttu, pörröinen pää, joka hieman pöllämystyneenä mutta silti valppaana pyöri joka suuntaan etsien huutajaa. Huidoin käsilläni kiinnittääkseni Tohtorin huomion. "Tohtori!"

Huitominen oli liikaa. Täysin tarpeetonta ja mittava virhe. Autiolla torilla Tohtori olisi joka tapauksessa nähnyt minut, mutta nyt huitomalla onnistuin vain kompuroimaan mukulakivillä ja menettämään tasapainoni. Lensin päistikkaa mahalleni kiveykseen. Tunsin niskassani, miten lippukioskin katolla vaaninut olento kyyristyi ja loikkasi. Tohtori pudotti kirjan kädestään, pyrähti juoksuun kohti minua ja ponkaisi hyppyyn ylitseni. Käperryin kokoon ja ajattelin kaikin voimin Tardista, kunnes kaikki pimeni.

Hetkeä myöhemmin kuulin viereltäni vihaista, turhautunutta, kiinniotetun eläimen murinaa. Tohtori puhui sille jotain käskevään sävyyn. En ymmärtänyt sanaakaan. Käännyin vaivalloisesti älähtäen selälleni muhkuraisilla kivillä. Koko ylävartaloani kivisti. Hengitin raskaasti ja käänsin päätäni katsoakseni äänten suuntaan. Olento kyhjötti kytkettynä lyhtypylvääseen ja mulkoili Tohtoria, joka istui rennosti sen vieressä kivetyksellä. "Olet sinä melkoinen veitikka", Tohtori leperteli otukselle, joka oli muuttunut takaisin siniseksi ja pörröiseksi. "Mutta nyt me viemme sinut takaisin kotiin. Sinua odotetaan siellä jo. Äläkä luulekaan, että en olisi vihainen siitä, mitä yritit tehdä ystävälleni."

Molemmat ilmeisesti huomasivat minun liikahtaneen. Tohtorin kasvoille levisi helpottunut loiste, mutta karvaturri ei ollut yhtä ilahtunut nähdessään minun vielä liikkuvan. Yritin vääntäytyä istumaan. Tohtori nousi auttaakseen minua, mutta samassa, kun Tohtorin silmä vältti, turrikka syöksähti lieassaan minua kohti rähisten raivokkaasti, ja kaikki pimeni uudestaan.